Ohi Syyskuun, läpi repaleisen Lokakuun, Marraskuu

Otsikko viittaa ehkä yhteen eniten masentavista kappaleista, vaikka rytmi on reipas ja niin on kappaleen esittäjäkin. Tämän kirjoituksen otsake kuitenkin kertoo aika paljon siitä miten asioita noin pähkinänkuoressa olen kokenut.

Kaksi kuukautta on vilahtanut hetkessä.
Mitä mielessäni on sitten tapahtunut? Ihmisten puheiden rivien välistä olen voinut poimia ihmettelyä, hymähtelyä, ja mykkää valistusta siitä, että mitä siinä Arto ruikutat?
Arvatkaa vaan olenko sanonut itselleni samaa moneen moneen kertaan? Mitä vittua minä tässä ruikutan?

Mitään maata mullistavaa tai sanotaanko mieltä mullistavaa ei ole tapahtunut. Yritän kovasti.

Tämä viikko on tällä erää viimeinen sairaslomaviikkoni, ja koska koen että tämä minun todettu sairauteni on vain syy laiskuudelle, saamattomuudelle ja sille että minä nyt vaan olen tällainen lusmuilija, niin lupasin jopa palata töihin, opintoihin ja siihen kaikkeen mikä oli osaltaan juuri se syy, mikä aiheutti tämän kaiken.

Ihan rehellisesti jos sanon, niin en ole ollenkaan valmis.

Tiedostan sen että jos nyt palaan sorvin ääreen kohtaamaan ne samat asiat joihin väsyin, niin kohta voi olla niin, että olen vielä syvemmällä suossa.

Minulle on sanottu ettei se sairasloma auta loputtomiin. Juu ei varmasti, ja en minä loputonta sairaslomaa kestäisikään. Mutta kummasti ihmiset jotka eivät edes todennäköisesti tiedä Masennuksesta, Ahdistuneisuushäiriöstä, Pakko-oireista, ovatkin yhtäkkiä asiantuntijoita.
Ja mikä kummallisinta, he kokevat myös olevansa asiantuntijoita siinä, mikä minä olen ja miten minä tästä kaikesta tulisin pääsemään eteenpäin, ja sitä kautta eheytymään.

Vesala laulaa juuri tällä hetkellä, "Rakasta mua, Rakasta mua". Sitähän tässä toivoo, vaikka keneltäkään ei voi vaatia mahdottomia, eikä loputonta ymmärrystä. Täytyy myös itse muistaa Rakastaa kaikesta huolimatta.

Olen lukenut paljon blogeja masennuksesta ja siihen liittyvistä oireista. On samaan aikaan helpottavaa ja surullista lukea tietoa siitä, miten paljon kyseisestä sairaudesta kärsiviä ihmisiä on maassamme. Ja jokainen kokee sairautensa eri tavoin vaikka siellä toki yhteneviä piirteitäkin on.

Terapiasivustoilla on paljon ohjeita, ja varmasti hyviä sellaisia, mutta niitä ei jaksa vielä lukea läpi, saatikka toteuttaa. Yritän nyt saada tehtyä niitä pieniä asioita pienissä erissä, jotka tuottavat mielihyvää. Täytyisi kai tehdä lista asioista, jotka niitä mielihyvää tuottaa.

Tänään oli "helvetillinen" aamu. Lapset olivat kyllä reippaita mutta sitten tapahtui hurjia.
Tyttäreni pehmopesukarhu unohtui kotiin ja vaimoni soitti sekä pyysi viemään sen päiväkodille, koska tyttö oli jäänyt kovasti itkemään asian perään. Oli pakko pukea päälle nopeasti ja rynnättävä päiväkodille pesukarhu kainalossa. Toki ymmärrän että tyttärelläni oli suru puserossa, mutta tuo ponnistus tuntui aivan helvetilliseltä, ja kun palasin kotiin, teki mieli oksentaa. Onneksi päiväkoti on sadan metrin päässä meiltä. Tämän jälkeen nukuin. Otin ahdistuslääkkeen ja nukuin.

Mutta kuten huomata voi, niin ei tuo ihan normaalia ole. Samaan aikaan kun ymmärsin tilanteen, niin samaan aikaan se ahdisti helvetisti. Kaikki se ovesta ulos meneminen, ihmisten kohtaaminen, lapsen hätä ja toistaiseksi voittamaton väsymys.

Toisen ahdistusryppään aiheutti aina niin ymmärtäväinen KELA. He haluavat rautalangasta väännetyn selvityksen siitä, miksi en pysty tekemään töitä.
Eli heille ei riitä Lääkärin ja psykiatrin kirjoittamat sairaslomatodistukset joissa sanotaan vielä erikseen, "tuunattu työ ei tule kysymykseen".
No nyt on pyydetty sitten B-todistukset, josko se vaikka ratkaisisi tilanteen.

Kiitin heitä kohteliaasti viestillä siitä, miten he paransivat merkittävästi jo valmiiksi loistavaa oloani.
Toki he saavat pyytämänsä, mutta miksi asioista tehdään niin vaikeita. Tulee jälleen olo, että minä vain keksin kaiken päästäni ja ettei minua mikään vaivaa.

Haluan uskoa parempaan, joskus sitä uskoa vain koetellaan.
Onneksi olen saanut hyvää vertaistukea, ja ihmiset ovat ajoittain saaneet minut uskomaan, että tämä ottaa aikansa ja että minun on oltava kärsivällinen.

Nyt on synkin vuodenaika, se tuo oman haasteensa tähän selviytymistaisteluun.
Onneksi minulla on perhe, vaimo ja iloiset lapset jotka muistavat joka päivä sanoa miten paljon he rakastavat minua, vaikka minä olen ollut Isän irvikuva. Ja onneksi on Pokemon GO.
Ja onneksi on tuo karvainen ystävä joka tunkee kainaloon ja nuolaisee korvasta aina tietyin väliajoin.

Elämä droppasi mun tunnelman, mutta vielä koittaa se päivä, se uusi kirkkaampi aamu.

-Arto