Hyviä tekoja

Aika tuntuisi kulkevan entistäkin nopeampaa nyt kun olen ollut sairaslomalla.
Kaksi ja puoli kuukautta ovat ajatukset seilanneet edestakaisin.
Välillä on ollut todella pimeää ja välillä taas hyvinkin valoisaa, mutta ei tätä mielen kovanlevyn eheyttämistä helpota ainakaan tuo synkkä ilma, jonka pitäisi olla talven kaltainen, mutta kaikki harmaus ja vesisade muistuttaa enemmän post-apokalyptista maailmaa.
Usko helpompaan huomiseen on silti vahvempi kuin aiemmin, ja olen jälleen löytänyt kipinän hakeutua kaikenlaisten minulle rakkaiden ja tärkeiden asioiden äärelle.

Viikonloppuna kävin muutaman uuden tuttavan kanssa ilahduttamassa vanhuksia Käpyrinteen palvelutalossa. Tuli todella hyvä mieli kun näki miten asukkaat siellä nauttivat siitä kun joku vain istahtaa hetkeksi kuuntelemaan ja juttelemaan heidän kanssaan.
Minä esitin lauluja, ja sitten meillä oli Bingo, johon oli kivasti saatu lahjoituksia palkintopuolelle.
Oli aivan hurmaava Kaneli niminen koirakin, joka kävi suvereenisti ja häntää iloisesti heiluttaen hakemassa rapsutuksia palvelutalon asukkailta.

Onneksi lähdin tämän porukan mukaan, ja viemään hyvää Joulumieltä ihmisille, jotka eivät varmasti liikaa tule kuulluiksi, tai saa yksilöllistä huomiota asuntolansa henkilökunnalta, vaikka varmasti hekin tekevät kaikkensa. Eikä jokaisella ole välttämättä välittäviä omaisia, ja kuinka paljon onkaan yksinäisiä vanhuksia tuolla asuntojensa "vankeina", että siinä mielessä tuollainen palvelutalo on kiva kun siellä on todennäköisesti seuraakin, silloin kun sitä tarvitsee.
Olisihan noita paikkoja varmasti vaikka miten paljon joihin voisi tehdä vierailuja. Miksei sitä voisi vaikka käydä pitämässä laulutuokioitakin. Pannaan vakavaan harkintaan.
Mutta kiitos tästä mahdollisuudesta, ja kanssailahduttajat olivat varsin huippua porukkaa.

Tänään...

Tänään purkautuu oppisopimuskoulutukseni, ja ihan omien mietiskelyjeni sekä päätösteni kautta.
Ei ollut helppoa, mutta tuntui ainoalta oikealta vaihtoehdolta.
Eivätkä ne koulussakaan olleet erimieltä, ja tutorini sekä Varian oppisopimushenkilö ehdottivatkin, jos voisin jatkaa opiskelujani päivä-tai monimuoto-opiskelijana.
Sitähän minä oikeastaan toivoinkin, mutta sitten Opintoohjaaja olikin eri maata, ja vastaus yhteydenottooni oli varsin tyly.
Alkoi suorastaan ottamaan päähän.
Ja ei, en minä halua mitään erityiskohtelua, mutta jos kerran minulla on halua saada tutkinto suoritetuksi, niin onko sen nyt niin hankalaa vaan lisätä minut johonkin ryhmään?

Minä olin kuulemma jo kerran saanut paikan Monimuotoryhmästä ja kieltäytynyt siitä, mutta tämä opo ei muistanut sitä että silloin kun olin paikkani saanut, niin ryhmää ei perustettu vähäisen opiskelijamäärän takia.
Ja siksi muutin kyseisen opiskelumuodon oppisopimukseksi.

Tulee vaan tunne, että parempi olisi vaan ollut hammastapurren suorittaa tämä oppisopimus loppuun, ja olla välittämättä 24/7 vitutuksesta ja pahoinvoinnista. Kaikki olisi "paremmin".

Mutta ei siinä.
Perjantaina on Koe-esiintyminen suhteellisen isoon teatteriprojektiin joka huipentuu esitettäväksi kolmentuhannen ihmisen edessä. Jännittää mutta hauska että sain edes kutsun koe-esiintymiseen.
Pääseepä edes kerran elämässään Aleksanterinteatterin lavalle.

Täytyy valmistautua hyvin, mutta ottaa silti rennosti, ettei koko homma kaadu turhaan tutisemiseen.


Palataan asiaan.

-ARTo

Uuden Musiikin Kilpailu (Teil III )

Täällä taas ja loppusuora on käsilläni.
Vielä kolme kilpailijaa jäljellä tässä tänä vuonna tähän asti niin kovin mitäänsanomattomalta vaikuttavassa kattauksessa.
Tuon naapurimaan perverssin taksikuskilta ja Saksalaiselta dekkarilta näyttävän sketsihahmon olisi ainakin voinut jättää tulliin.
Mielestäni Euroviisut ovat nykyään oikean musiikin ohjelma eikä mikään joka vuotinen camp-leiri.
Johan sen Måns ja Loreenkin todistivat kappaleillaan, jotka soivat yhä ja ovat isoja hittejä.

Voihan toki olla että musiikkimakuni ei vaan kohtaa YLE.n tuomareiden kanssa, mutta jotenkin silti aistin että tässä on nappailtu mukaan turvallisia ja värittömiä keskitien veisuja mukaan finaaliin,
lukuunottamatta muutamia ilahduttavia poikkeuksia, ja sitten niitä köyden kaulan ympärille laittamaan pakottavia luonnonoikkuja.

Monet kaipaavat tunnettuja artisteja mukaan kilpailuun. Minä en.
Tämä on kuitenkin Uuden Musiikin Kilpailu, ja se tarkoittaa minusta sitä, että annetaan uusille lahjakkuuksille mahdollisuus nousta ihmisten tietoisuuteen.
Ei kukaan halua ketään pontikan polttamaa Kake Randelinia tai ylinopeussakkojen vuoksi depressioon ajautunutta entistä Kansan artistia.

Mutta edelleenkään en ole vakuuttunut, ja toivon todella että nämä kolme viimeistä artistia saavat kassini heilumaan välkehtien kuin discopallo konsanaan.

Mennään asiaan..

My First Band: Paradise

                             http://yle.fi/aihe/artikkeli/2016/11/23/my-first-band-paradise

Tätä minä jo vähän Kesällä uumoilinkin että My First Band valmistelee Euroviisudebyyttiään.

Odotin jo kyseisen yhtyeen osallistumista aiemmin, sillä olen aina kuullut ja nähnyt tässä jotain sellaista millä olisi potentiaalia kyseisissä geimeissä.

Näiden lahjakkaiden ja melkein kanssani yhtä komeiden sällien edesottamuksia olen seurannut aina ensimmäisestä albumista lähtien, ja täytyy sanoa että niissä musiikkikokonaisuuksissa on ollut mukana sellaisia helmiä että on lähes synti, ettei yhtye ole onnistunut täysin iskemään itseään koko kansan tietoisuuteen.

Radioissakin suht paljon soittoaikaa saanut Don't Break My Corazon oli ja on ihan helvetin kova biisi, ja on kyseisellä albumilla muitakin timanttisia kipaleita.

Siksi onkin harmillista ettei se ajoittain hyvinkin terävä sävellyskynä ole onnistunut rustailemaan Uuden Musiikin Kilpailuun sellaista killeriä, josta voisi sanoa että se pyyhkii pelipöydältä kaikki muut nappulat ja räjäyttää Jackpotin.

Kappale on silti keskitasoa parempi ja edustaa selkeästi tähän astisista kilpailukappaleista sitä terävintä kärkeä.

Hyvin tuotettua ja hyvällä maulla tehtyä musiikkia. 

Sanoitus on joko nerokkaasti toosan lipittämisen ihanuudesta ammentavaa lyriikkaa, tai hömpän ympäripyöreästi ja takuu tarttumapinnalla varusteltua vaaratonta mainstreamlyriikkaa.

Jokainen päätelköön ja makustelkoon itse.

Tykkäsin kyllä ja tiedostaen poikien livemeiningin, niin uskon tämän olevan yksi vahvoista voittajaehdokkaista.

8 1/2 pistettä.

Norma John: Blackbird

                                http://yle.fi/aihe/artikkeli/2016/11/23/norma-john-blackbird

Blackbird on yksi suuresti musiikintekemiseen kohdallani vaikuttaneen The Beatlesin hienoista kappaleista, jonka yksinkertainen ja paljas esitys toimii kuin linnunlaulu Juhannusaamuna.

Tämä Norma Johnin Blackbird on syntikkamaton romantisoima vaivaton balladi, jonka kuultuani totean että joko se loppui, ja missä oli se suuri vaikuttava finaali.

Ainekset olivat vaikka mihin mutta joko ideat ovat loppuneet tai taidot eivät ole riittäneet.

Jää hyvinkin valjuksi ja maistuu seuraavan aamun auki unohtuneelta Gini Lonkerolta..

Olisin toivonut jo laulajan hienon tulkinnan takia, että biisi olisi ollut tämän kattauksen Titanicmainen balladi, joka törmätessään jäävuoreen nousee vieläkin keulapystyssä osoittamaan mahtavuuteensa. Mutta nyt tämä on vain Suomenlinnanlautta joka on ihan kiva Kesällä mutta Talvella ja  ilman turisteja vain apaattisesti seilaava säilykepurkki.

6 1/2 pistettä

Zühlke: Perfect Villain

                               http://yle.fi/aihe/artikkeli/2016/11/23/zuhlke-perfect-villain

Viimeistä viedään ja ilokseni voin todeta että tämä loppupuolisko kymmenen parhaan joukosta pelasti paljon, ainakin tähän asti.

Adele ja se laulajatar joka on jo edesmennyt, ja jolle alkoholi maistui, tulevat mieleen.

Tämä naikkonenhan laulaa ihan kuin hänellä olisi isommatkin vehkeet.

Ihan toimiva pop-kappale, jossa on jonkin verran särmää.

Tulkinta on kohillaan ja tämä voisi olla vaikka modernimpi Bond-tunnari.

Nousee Emman ja My First Bandin kanssa sinne palkintopallille.

Annan tälle plussalla koristellun omasta koulumenestyksestäni muistuttavan numeron. 7 +

Näin on kattaus käyty läpi, ja onneksi en joutunut vaihtamaan hiippakuntaa vaikka se jo mielessäni kävikin muutamien artistien ja kappaleitten kohdalla.

Varmasti tässä ei ollut demosadon paras mahdollinen anti, mutta näillä mennään, ja edustajan Suomi saa joka tapauksessa Kiovaan. Halusi sitä tai ei.

Uskon kyllä että tämän vuoden edustaja hakkaa kuitenkin Poron esinahassa esiintyneen Sandhjan mennen tullen. Jäämme kuulolle.

Tässä vielä oma kilpailukappaleeni joka on saanut valtaisasti kehuja, ja joka pääsee ainakin kerran soimaan Saksalaiseen nettiradioon. Sen kunniaksi voisi vaikka riipaista kännit.

ARTo- Farewell

https://www.youtube.com/watch?v=-HgwLq8QW9A

Hyvää viikonloppua.

-ARTo

Uuden Musiikin Kilpalu (Teil Zwei)

Hyvää huomenta.

Unihiekan vielä raiskatessa silmiä ja mielen ollessa puolihypnoosissa, isken hampaani toiveikkaana tähän UMK-Buffetin toiseen kattaukseen.
Eilinen kuuntelukierros täytti ikävästi hampaankoloni ja sai minut epäilemään tämän viisukarsinnan kilpailijaehdokkaista päättävien henkilöiden mielenterveyden tilaa ja huumorintajua.
Osa biiseistä tuntui ihan huumorivitseiltä, vaikka toki Euroviisuissa on nähty jos jonkinmoisia kerman kirnuajia ja foliohattuisia kummajaisia, niin silti.
Huumori on musiikissa mielestäni vähän sellainen on/off juttu, joka voi toimia hyvin harkittuna tai sitten ampua pahasti omaan jalkaansa.
Suomessa on muun muassa rap-artisti Spekti, jolla on loistava taito tarjoilla satiiri ja draama samassa keitoksessa. Hän on verbaaliakrobaatti joka todella osaa valita sanansa, ja uskaltaa sekä nauraa että "itkeä" yhtä aikaa hyvin kipeillekin asioille. Videoissa ja musiikissa näkyy se vakavuus millä niiden tekoon suhtaudutaan, mutta silti osataan hienosti heittää sekaan huumoria, jolloin lopputulos on oivallista hymyn suupieliin saavaa rap-musiikkia.
Eilisessä viisikossa oli kolme artistia joihin suhtautua vakavasti, ja kaksi muuta aktia jotka vaikuttivat enemmän siltä kuin olisivat Vapunvieton jälkihuuruissa päättäneet alkaa tekemään musiikkia.
Juuri näitä myöhäisherännäisiä entisiä pornotähtiä ja talkkareita, jotka vielä entisen elämänsä maineen rippeillä pyrkivät epätoivoisesti tarttumaan vielä siihen viimeiseen oljenkorteen.
"jos ei muuta, niin julkaisen levyn." Minä en voisi tuottaa tällaista. Ellei sitten artistilla olisi tarjota salkullista suojelurahaa, jonka avulla voi paeta häpeää Pattayalle.

Mutta toivo elää ja pitemmittä puheitta siirrymme Musiikillisen tutustumismatkan äärelle.

Käytän muuten pisteytyksessäni ihan oman elämän arvoasteikkoa nollasta kymppiin.


Knucklebone Oscar & The Shangri-La Rubies: Caveman

http://yle.fi/aihe/artikkeli/2016/11/23/knucklebone-oscar-shangri-la-rubies-caveman

Knucklebone Oscar eli Oskari Martimo.
Mies joka on kuin yhdistelmä Jack Blackia, Elvistä ja Sutenööriä.
Muistan ensikosketukseni tähän energiseen rokkifrettiin aavistuksen arvelluttavasta Anoppi ohjelmasta, jota pyöritettiin SubTv:llä ja jota juonsi kevyesti lespaava outo androgyyni.
Anopissa etsittiin unelmienkumppania äidin avustuksella(kyllä), ja Oskari oli shown rivosti sinne tänne poukkoileva kapellimestari joka raiskasi kitaraansa kuin entinen koirani sohvatyynyä.
Mietin usein että mitä vittua? Onko tämä ohjelma kokonaisuudessaan tuotettu Auroran sairaalan potilaiden voimin? Mutta katsoin kuitenkin kyseistä sarjaa, sillä siinä oli jotain tuhmaa ja kiehtovaa, mitä en kehdannut ääneen sanoa.
Nyt tämä Oskari jota voidaan kutsua hyvin jo oman asiansa pioneeriksi , esittelee meille juurevaa blues ja rock-musiikkiaan burleskiduon värittämänä.
Odotukset ovat korkealla, sillä rehellisellä rock-musiikilla on nykyään enää harvoin asiaa näihin geimeihin missä Autotunetettu konepoppis näyttelee pääosaa.
Siitä pisteet UMK-tuomaristolle että ovat uskaltautuneet ottaa edes vähän väriä muuten niin tasalaatuisen kattauksen sekaan.
Mutta hyvin pian huomaan että se mitä tältä odotin, oli liikoja pyydetty.
Jouduin kuuntelemaan tämän moneen kertaan ja lopulta toteamaan että tämä biisi menettää mahdollisuutensa roiskiessaan joka suuntaan ilman kunnollista draamankaarta ja sisältävän aivan liikaa kaikkea, onnistuen kuulostamaan enemmän itsetuhoparaatilta kuin rouhevalta rockkappaleelta, tai tällainen fiilis minulle ainakin tuli.
Kappale on kuin esittäjänsä, vallaton, hyperaktiivinen, ja paikkoja tosin tällä kertaa hampaista rikkova hahmo, tai voi kai tämän kuullessaan joku kotinsakin rikkoa, mene ja tiedä.

Voi olla että tämä iskee livenä-tajuntaan ja joudun nielemään sanojeni lisäksi Knucklebonerin orkkuliisterit, mutta juuri nyt tämä ei iske tarpeeksi, jotta voisin sen lähettää Kiovaan.
En tiedä olisinko tuomarina valinnut edes Suomen finaaliin.
Samalla mietin että oliko tämä oikeasti parasta rehellistä rokkia mitä kolmen, neljänsadan demon joukossa oli tarjolla? Vai oliko tämä sellainen kuuluisa, "nimellä finaaliin" juttu.

Biisissä on aineksia, mutta ne ainekset ja mahdollisuudet on heitetty roskiin maustamalla kappale aina allergiakohtauksen uhallakin varottavasti yskiväksi musiikkihirviöksi, joka tuo mieleen päiväkodin muskarituokiot, jossa kaikki haluavat soittaa yhtä aikaa ja ihan vitun kovaa.

Kertosäe "Caveman Wünderbar" jää kyllä jonnekin mielensyövereihin pervosti kuiskailemaan.

5.pistettä

Lauri Yrjölä: Helppo elämä

http://yle.fi/aihe/artikkeli/2016/11/23/lauri-yrjola-helppo-elama

Jaahas. Kilpailun ainoa suomenkielinen musiikkiesitys. Tavallaan toivoisi että kaunis ja moneksi taipuva kielemme olisi paremmin edustettuna, mutta no can do.
Tämän kappaleen vahvuus on kertosäkeessä jossa on kivasti lainailtu Antti Tuiskua, Happoradiota ja
Kasmiria. Ei hassumpaa, mutta sitten sanoitus joka on sitä samaa nuorenmiehen vuodatusta Rakkaudesta, ja odotuksista sen suhteen, latistaa tunnelmaa.  Lisäksi kun laulun miksaus on saatu kuulostamaan siltä että esittäjä on tukkoinen puberteetti jolla on äänenmurros pahimmassa vaiheessa, niin hyvän biisin viitta jätetään vielä naulakkoon roikkumaan.
Lauri on komea nuorimies ja laulajanakin ihan mukiinmenevä, mutta kaikessa kuuluu sellainen pieni kokemattomuus ja ujous, joka tosin voi tuoda pisteitäkin. Äidit ja tyttäret tykkää.
Suomenkielestä ja suhteellisen raikkaasta sävellyksellistä näkemyksestä tienaa tällä kertaa 7.pistettä.


Nyt minun on pakko kyllä lopettaa tältä erää tämä kirjoittaminen.
Jätän loput kolme musiikkiannosta myöhemmälle ajankohdalle, ja totean että edelleen Emma on näissä bileissä vahvin ehdokas tuomaan Suomelle.....sijoituksen.

Mukavaa päivää.

-Arto

Uuden Musiikin Kilpailu

Ihan ensimmäiseksi. Kaikille munaansa märehtijöille ja sohvatyynyyn kiroaville tiedoksi niin, tämä kirjoitus ja arviointi UMK kilpailubiiseistä ei ole katkeruuden tai kateuden aikaan saama vuodatus.
Minä haluan musiikin suurena ystävänä vain ottaa kantaa siihen, että millaisen Suomimainoksen YLE maailmalle haluaa lähettää.

Uuden musiikin kilpailu tai Suomen Euroviisukarsinnat, miten sen sitten haluaakaan nimetä, on ollut minulle jo monena vuotena tärkeä tapahtuma. Vähän kuin Joulu.
Olen osallistunut siihen joka vuosi, ja kerran olen jopa onnistunut pääsemään läpi tällä huumoripitoisella dancerocktykityksellä, joka Roudassa nimellä myös tunnetaan.
 https://www.youtube.com/watch?v=9K_5MVH2jY4
Tuo epämääräinen linkki johtaa sen biisin äärelle.
Humoristisesta ilmeestään kappale oli kuitenkin aito ja huolestunut kannanotto mielenterveytensä kanssa kamppailevien ihmisten hyväksi, joihin myös itse tällä hetkellä kuulun.

Biisi oli sen verran huomiota herättävä että sillä olisi voitu raivata tie suoraan Euroviisujen päänäyttämölle, jos mahdollisuus alkukarsinnoista jatkopeleihin etenemiseen olisi annettu.
 Mutta jo legendaariseksi lauseeksi muodostunut: "Arto kyllä pärjää ilman tätä kilpailuakin",
esti pääsyn isojen poikien ja tyttöjen mittelöihin. Harmi.
Mutta sitä kullilla korvaan joka vanhoja muistelee. Kappaleesta tykättiin kovasti todellisten Euroviisufanien keskuudessa ja ei palaute muutenkaan ollut kovin negatiivista.
Anyway.
Nyt on jälleen kilpailun aika ja tarjottimella kymmenen uutta artisti/bändi-ehdokasta jotka havittelevat tuota edustuspaikkaa maailman isoimmalla estradilla, isoimman yleisön edessä.

Euroviisuissa Suomi on aina pärjännyt hyvinkin vaihtelevasti, ja vain kerran se kaikkein kirkkain mitali on saavutettu.
Sen hurmoksen hetken meille soi LORDI!! Ja ihan ansaitusti. Hallelujaa.
Muina vuosina kultainen laululeija on liidellyt mm aina niin armaan naapurimme Ruotsin puolelle.
Vuonna 2015 voiton vei eräskin Ruotsalaiskomistus Måns, ja aivan aiheesta, sillä esitys ja kilpailukappale olivat suvereenisti parasta koko Viisumittelössä. Voittoja on rapissut useasti sitten myös Irlannille, Iso-Britannialle ja Luxembourgille, joilla tuntuu olevan jokin viisukaava hallussaan jolla tehdään asiallisia biisejä.
Suomi ei ole Lordin voiton jälkeen päässyt edes oikein haisteluetäisyydelle voitosta.
Ehkä tänä vuonna.
Ilokseni voin todeta että vaikka itse en päässyt mukaan tälläkään kertaa, niin pari ystäväpumppua on mukana geimeissä. Onnea heille.
Käyn nyt läpi ehdokkaat ja kirjoitan ääneen mietteitäni niistä. Olen puolueeton enkä pelaa kavereiden laariin, vaan arvioin kappaleita ihan musiikinkuuntelijan näkökulmasta ja tietenkin Euroviisujen.

Aloitetaan.

ALVA-ARROWS

http://yle.fi/aihe/artikkeli/2016/11/23/alva-arrows

Ensimmäinen mielleyhtymä tulee heti alussa.
Laulajatar ja koko biisin tematiikka tuo heti mieleen Ellie Gouldingin.
Onko se hyvä vai huono asia? En tiedä.
Harmiton ja ihan hyvänmielen pop kappale.
Jotain koukkua olisi ehkä kaivannut, mutta "Arrows Arrows" hokema jää kyllä varmasti ainakin päähän ,mutta iskeekö kappale sieluun ja viisufinaaleihin asti, jää nähtäväksi. 6 pistettä

ANNI SAIKKU -Reach Out For The Sun

http://yle.fi/aihe/artikkeli/2016/11/23/anni-saikku-reach-out-sun

Meininki jatkuu suhteellisen samoilla linjoilla kuin Alvallakin.
Biisi on mausteisempi mutta samalla tavalla keskitien helposti nieltävää poppia kuin Arrowskin.
Tuotanto on toteutettu molemmissa näissä kappaleissa niin että mitään särmää et löydä vaikka työntäisit pääsi kaiuttimeen.
Ei mikään loistokas tekele, ei mikään poptorin markan tuotoskaan. 6 pistettä

CLUB LA PERSE- My Little World

http://yle.fi/aihe/artikkeli/2016/11/23/club-la-perse-my-little-world

Tämän aktin valitsemisella finaaliin YLE osoittaa jälleen omituisen makunsa musiikkia kohtaan.
Tai ainakin sen että kuvitellaan pärjäävämme kunhan on tarpeeksi omituista.
Alva ja Anni kuulostavat tämän rinnalla Jumalallisilta.
Pentti Kurikan kanssa tapahtui sama juttu, että vammaisuudella ja erilaisuudella luultiin voiton aukeavan. Musiikillisesti oltiin aivan väärissä skaboissa ja suoraan sanottuna missä oli YLE.n ja kansankin vastuuntunto.
Odotin yhtyeen nimen perusteella jotain Die Antwoordin tyyppistä psykedeelistä naamaan potkimista, mutta tämä on jotain sieltä syvältä minne kärpäsetkään eivät vaivaudu menemään.
Jos paska määriteltäisiin uusiksi, niin tämä Perse Klubi olisi vahva ehdokas kantamaan luotaantyöntävän eritteen viittaa. 2 pistettä. Ja hyi perään.

EMMA- Circle Of Light

http://yle.fi/aihe/artikkeli/2016/11/23/emma-circle-light

Luojani anna tämän olla hyvä. Emma olikin tuttu Instagramin kautta jossa seuraamme toisiamme toinen enemmän ja toinen vähemmän himoillen. Vitsi vitsi, tuo loppupuolisko.
Mukavaa Kelttiläistä meininkiä ja Emman ääni on miellyttävän persoonallinen.
Tällaisesta tykkään. Kansantanhut kohtaa Eurodancen.
Hyvällä maulla tehty vaikka jokseenkin turhankin sileäksi hiottua poppista.
Ensimmäinen näistä jossa kuulen ja näen potentiaalia jatkopeleihin asti.
Kaunis haltijatyttö laulaa ihanista asioista. Jotain tuttuakin tässä on mutta niin on nykyään kaikessa musiikissa. Hyvä Emma. 9 pistettä.


Günther & D'Sanz: Love Yourself

http://yle.fi/aihe/artikkeli/2016/11/23/gunther-dsanz-love-yourself

Voi ei!! Oletteko tosissanne??  Rammsteinia kevyellä otteella ja sitten kertsissä ollaan niin siirappisia ja kliseisiä että kivekset meinaavat nousta takaisin sinne, missä ne olivat 15-vuotiaana.
Odotin oikeesti sellaista rohkeaa ja röyhkeää esitystä, mutta tämähän on lukuun ottamatta Güntherin pornahtavaa murinaa, ihan kilttiä ja ketään häpäisemätöntä musiikkia. Ei toimi sitten yhtään.
Ja mitä helvettiä tämä kyseinen viiden sentin pornokeisari tässä kilpailussa edes tekee?
Ikävää todeta, että tämän ei juurevan suomalaisen sketsihahmon takia joku todennäköisesti hyvinkin voittokelpoinen artisti jäi ilman finaalipaikkaa.
Maitojuna odottaa jo laiturilla 69. Kiitos ja ei kiitos. 4 pistettä.

Tässä siis ensimmäinen puolisko kattauksesta. Palaan huomenna asiaan loppujen edesottamuksien tiimoilta. Vielä en ole vakuuttunut, mutta kuten olen sen moneen kertaan sanonut, niin YLE.llä ei tunnu olevan mitään käryä siitä, että miten Euroviisuissa pärjätään.
He uskovat sokeasti siihen että erilaisuus, oman elämänsä dokumentoima ADHD, ja Keski-Eurooppalainen yhden hitin rivo ihme tuovat mainetta ja mammonaa.
Pelottaa ihan että nämä kieliposkella persettänsä tarjoavat varmasti lahjoiltaan parempaankin pystyvät musiikkimaailman kummajaiset, vievät mahdollisuuden Suomen oikeaan menestymiseen Euroviisuissa.
Ymmärrän hyvin sen miksi alkukarsinnoista on luovuttu ja hypätty suoraan finalistien julkistamiseen.
Sillä jos kansa saisi päättää, niin todennäköisesti sieltä satojen demojen joukosta olisi löytynyt paljon potentiaalisempikin kattaus. Toinen syy lienee raha. Yksi show, eikä maksa liikaa. No mutta toivo elää. Tänään en kestä enempää vaan ammun puoliksi itseni.

Kiitos ja Anteeksi.

Kuka täällä on tärkeä, kuka ei?

Tervehdys vaan täältä myöhäisen varhaiskevään keskeltä.

Tänään aloin pohtimaan Kuolemaa, kun Facebookia selatessani näin ystäväni tilapäivityksen poismenneestä ihmisestä, jossa hän totesi; "Epäreilusti ne räiskyvimmät ja positiivisemmat lähtee aina aikaisin",
että eikö se sitten ole epäreilua kun esimerkiksi nuori ihminen nukkuu pois tai menehtyy onnettomuudessa, oli hänen luonteensa sitten minkälainen tahansa?

Eikö epäreilua ole menettää vanhempansa tai isovanhempansa missä tahansa elämänvaiheessa?

Onko kuolema koskaan tervetullut?
Varmaan ei ainakaan läheisten mielestä, mutta ehkä ihminen joka kärsii sairauden aiheuttamista tuskista ja on täysin tietoinen vielä todellisuudesta sekä kiinni elämässä, saattaa toivoa poispääsyä.

Kun tunnettu ihminen kuolee, on reaktio usein myös hyvin vahva. Kaikki ihmiset ovat ikäänkuin läheisiä tälle jonkin asian kautta tunnetuksi tulleelle ihmiselle, ja osanotot ovat osittain hyvinkin tunteikkaita.
Kun maailman rakastama kahdeksankymmentävuotias rocktähti kuolee pitkän sairauden lannistamana, niin ihmiset sanovat; "Aivan liian aikaisin."
Eli milloin ylipäätään on kuolema tervetullut? Kysyn.

Kuolema koskettaa aina, ja eniten se koskettaa sitä joka täältä lähtee.
Mitä jos kuolleista voisi palata? Tulisiko Lemmy ja sanoisi. "Ihan perseestä. Ei ollut mun juttu. Katotaan myöhemmin uudestaan että mitkä on fiilikset."

Tai jos Vaarini vuosien jälkeen palaisi ja toteaisi. "Eiköhän se kaipaaminen jo riitä? En jaksanut enää tuolla taivaassa, ja Tuuban soitosta ei tullut mitään kun siellä on niin monenkirjavaa muusikkoa ja mielipidettä että tukka menee solmuun, niin päätin sitten tulla takaisin."

Vähän mustaa huumoria, mutta minä jäin vain pohtimaan elämän arvoa tai yksilön arvoa.

Suren jokaista kuolemaa josta joudun lukemaan.
Henkilö ja tunnesiteestä riippuu toki, että millä tavoin suren, mutta koskaan kuolema ei ole yhdentekevä, oli se sitten lapsi, nuori, aikuinen tai vanhus.

Tosin minä olen surrut myös elämääni ja muiden elämää. Voisiko niistä tehdä päivityksen samalla tavoin kun kuolemasta:
"Ystäväni kärsii alkoholiongelmasta ja hän on itsetuhoinen . Harmillista sillä hän on niin hieno ihminen ja vasta 25-vuotias."
Niin, siis tuo oli vaan tuulesta temmattu esimerkki, mutta ehkä henkilökohtaiset asiat menettävät merkityksensä ja "salassapitovelvoitteensa", kun ihminen kuolee.
Elossa olon aikana moni asia pysyy ja pidetään salassa, eikä niistä hiiskuta kuin parhaalle ystävälle tai lemmikkihamsterille.
Tosin kaikenlaisia palstoja kuten Bees and Honey -en tiedä onko enää olemassa Suosikkilehdessä- on olemassa, joihin voi anonyymisti avautua joko omasta tai läheisen ympäristötuhoa aiheuttavasta hienhajusta.
Mutta kun ihminen poistuu täältä, niin silloin usein aletaan kertoa niistä aremmista asioista, ja ihmiset yllättyvät: "Whooot? Emmä tienny että Masa Niemi kärsi masennuksesta?"
Niinpä.

Nämä on mielenkiintoisia asioita. Yleisestikin maailmassa ihmiset arvottavat asioita, ja siihen on syynsä. Media taas pitää samalla viivalla niin huippujalkapalloilijan salarakkaan, Dannyn Turkista matkamuistona tuodun herpeksen kuin Anneli Auerin murhasyytteenkin. Siinä maailmassa raflaava otsikko myy ja seurauksilla tai muiden tunteilla ei ole mitään väliä.
Vastuu on medialle vieras sana. Media ja etenkin iltapäivälehdet ovat kuin sellaisia omasta tahdostaan kuuroja kuuntelijoita jotka otsikoivat uutisensa itseään parhaiten palvelevin lausein.
Otsikko versus sisältö on kuin rikkinäinen puhelin leikki, jossa naurun sijasta monesti väärin muotoiltu otsikko aiheuttaa paniikkia, kauhua tai vitutusta.

Ei minulla muuta, paitsi että olo on hieman helpompi.
Tuntuu kuin henki kulkisi vaivattomammin, vaikka tosin edelleen tietyt asiat saavat aikaan ahdistuskohtauksia ja kainalot itkemään jännäkyyneliä.
Olen tehnyt päätöksiä ja edennyt niiden kanssa.

Joulukin tulla jolkottaa sellaisella vauhdilla, ettei meinaa perässä pysyä.
Kulkuset kilkattavat hälyttävän punaisina kun joka puolelta hönkii ostospiru, joka ehdottelee rivosti ja vaivihkaa kaikenlaisia lahjaideoita.
Oi tule, sinä stressin ja kiireen täyttämä rauhan aika.

Hyvää viikonjatkoa.

-Arto

Metal Up Your Arse!!

Metallica on bändi jota olen kuunnellut kolmetoistavuotiaasta asti, ja se on myös minun elämäni "The Band." Ensi kosketukseni taisi olla rumpali enoni Mikon minulle Joululahjaksi nauhoittama C-Kasetti jossa toisella puolella oli melkein kokonainen "Black Album" ja toisella puolella Kill Em All.
Eli kasetti sisälsi sekä tuoreimman että vanhimman Metallica albumin, ja muistan kuunnelleeni kyseistä markan piraattia ristiriitaisin ajatuksin.
Black Album kuulosti korviini miellyttävältä eikä liian raskaalta tai vihaiselta. Se oli enemmän mieleeni näistä kahdesta, ja muistankin ihmetelleeni että miten yksi ja sama bändi voi kuulostaa näin erilaiselta eri äänitteillä. Ei sitten tullut siinä kohtaa mieleen että albumien välissä oli aikaa kulunut kymmenen vuotta, kunnes asiaan perehtynyt kaverini Henkka valisti minua asiasta.  Ymmärrettävää sinänsä miksi Black albumi miellytti enemmän. Olinhan kuunnellut tuohon asti lähinnä Eurodancea ja Teknoa! Minulle kovin "bändi" oli 2Unlimited jonka tahdeissa tanssittiin (muut paitsi minä ja pari muuta nössöä) ala-asteen limudiskoissa ensimmäisiä sylkiäisiä harjoitellen. Joten siirtymä hevimusiikin pariin ei ollut mustan albumin myötä liian jyrkkä. Rankinta mitä olin kuullut ennen tuota transformaatiota jytäjormasta kirkonpolttajaksi, oli ollut Ruotsalainen lievästi pornahtava Army Of Lovers niminen danceakti, mutta se yhtye oli rankka muulla tavoin, oudosti kiehtova ja kummallinen.

Mutta kaikki muuttui kun Ylä-Asteelle siirryin, niin, kaikki paitsi kehoni ja ääneni.  Äänenmurros olisi ollut ainakin tarpeen, etenkin kun soittelimme Enter Sandmania, Nothing Else Mattersia, Eye Of The Beholderia minun ja muiden luokkamme poikien kanssa perustetussa bändissä.
Voitte kuvitella miltä kuulostaa Metallica coverit sellaisen pojan laulamana, joka on laulanut niin korkealta ja kovaa poikakuoron riveissä, että kivekset ovat vetäytyneet kitalakeen asti ja heiluvat siellä kivasti nielua kutitellen kun nauraa räkätät tai yskit.
Se oli kaikkea muuta kuin heviä!

Soitimme myös Beatlesia vastapainoksi, jotta sopu bändissä pysyi.
Beatles sopi ehkä paremmin äänelleni ja sai muutenkin aikaan kaihoisia huokauksia yleisön riveissä esiintymisiemme aikana koulun konserteissa. Vanhemmat olivat nostalgiahuuruissa kun taas lökäpöksyvihaanmaailmaamurkut murahtelivat kämmeniinsä sellaisiakin neronleimauksia kuten, "Nörtit", "Nössöt", tai "Neidit". Mutta lapsenuskossani haluan uskoa että hekin saattoivat silti salaa tykätä, ja toivoa olevansa itse lavalla.

Mutta kuten kerroin aiemmin niin Seitsemännelle luokalle siirryttäessä muuttui musiikkimaku aika radikaalisti. Toki siirtymävaiheessa kuuntelin edelleen salaisesti ja vähän tuhmasti itseäni hetkuttaen niitä teknohittejä omaan huoneeseeni lukittautuneena, mutta lopulta tajusin että tuollainen keikistely voi johtaa Koulumme Kingien käsittelyosastolle.
Kingit olivat niitä jotka räkivät ympäriinsä, polttivat tupakkia ja vetivät Marlin omenaviiniöverit viikonloppuisin, Kovia sällejä, ja kuului siihen muijiakin.

Myös minä yritin liittyä kyseiseen joukkoon, mutta paskat minä mihinkään kovisten jengiin ikinä päässyt, ja ehkä ihan hyvä niin. Kyllä me tosin pidettiin niitä oman luokan pippaloita joissa ensin naurettiin, sitten itkettiin ja lopuksi oksennettiin. Mutta mihinkään ulkopuolisiin bileisiin oli turha odottaa kutsua, tai ainakaan minua ei kutsuttu. En tiedä muista, paitsi että hyvä ystäväni Chris joka oli samalla luokalla kanssani, ja oli asunut Englannissa, niin hän oli näiden kovisten mieleen.
Ehkä hän oli vaan tyyppi joka pärjäsi kaikkien kanssa, ja osasi uida sisään porukoihin sekä mukautua meininkeihin. Lahjakas, hauska ja luotettava ystävä hän ainakin oli.
Kohtalo vaan päätti puuttua elämäänsä liian varhain ja vei ystävämme autuaimmille festareille moshaamaan.
Hyviä keikkoja sinne yläkertaan missä ikinä kitaraasi soitatkaan. Sinä olet aina täällä sydämissämme.

Palataanpa sitten Metallicaan.

Metallica siis tuli jäädäkseen soittolistoilleni, ja uskollisesti olen bändin edesottamuksia seurannut aina tähän päivään asti.
Minua ei koskaan vaivannut vaihe jossa Trashmetallin kuninkaat leikkasivat moppinsa, ja keikistelivät glam/gootti-tyylisissä outlookeissa levynsä sisäkannessa. Enemmänkin se oli että Vau!
Ja eikai kukaan jaksa olla vihainen murrosikäinen enää kolmekymppisenä? Voi olla vihainen aikuinen ja käyttää siihen erilaista lähestymistapaa.
Ja kuten varmaan arvaatte niin viittaan tässä Metallican Load albumiin, joka sai niin ristiriitaisen vastaanoton että jopa Paavi meinasi kääntyä Alahuoneen Pääministeri Isä Luciferuksen puoleen.

"Voi ei". Mitä oli tapahtunut sille nopealle, vihaiselle ja arvaamattomalle bändille, jonka biiseissä oli vimmaa ja kunnianhimoa. Bändi jonka kielisoittajat heiluttivat hiuksiaan yhtä aikaa lavalla näyttäen tuulivoimaloilta, ja soittaen saman aikaisesti uskomattomia metallirallejaan.
Sanonko? Sanon. Yhtye halusi muuttua, kehittyä, kokeilla, kasvaa, monipuolistua, ja hyvä niin.
Load on minun mielestäni yksi maailman parhaita raskaan rock-musiikin tekeleitä.
Ja toisaalta näitä jo valmiiksi kyrpäotsassa syntyneitä on lähes mahdoton miellyttää.
Nyt kun Metallica julkaisee jälleen monimutkaista, nopeaa ja agressiivista musiikkia niin ei sekään kelpaa. "Nyt yritetään liikaa" sanovat TOSIFANIT, ja vannovat hylkäävänsä yhtyeen. Niin he vannoivat jo vuonna 1996, ja silti ovat edelleen täällä kitisemässä.
Myöntäisivät nyt vaan että tykkäävät kuitenkin. Ei kukaan heitä tuomitse siitä että he pitävät myös pehmeämmistä metalliarvoista. Ja jos joku tuomitsee niin sellaisille kapeakatseisille uppiniskoille on oma paikkansa Trumpin keskitysleirissä aidantekijöinä.

Minua ei vaivannut se että musiikin tempo oli puolittunut ja että biisien kesto oli lyhentynyt.
Kun biisit ovat hyviä ja soundit kohillaan niin se on pääasia. Tosin niitäkin levyjä on joissa on vitun kovia biisejä mutta soundit ovat kuin matkaradiosta. Biisit siis pääasiassa ratkaisevat kuitenkin, ja esimerkkinä voidaan käyttää vaikka Helloweenin Time Of The Oath levyä, joka on He-Manmetallin juhlaa mutta miksaus on jotain aivan käsittämätöntä, tai toinen esimerkki , joka on CMX yhtyeen Rautakantele. Hieno albumi mutta soundimaailma on kuin demolta joka on äänitetty C-kasetille.
Mutta kuten sanoin, niin materiaalin tasokkuus voittaa tässä kisassa ja nämäkin mainitsemani musiikkikokonaisuudet olen kuluttanut puhki.

Lopuksi. Kaikki mitä olen kuullut Metallican tänään julkaisemalta uutukaiselta joka kantaa nimeä, Hardwired...to self-destruct, on maistunut oikein hyvältä. Uudet biisit ovat mielenkiintoinen sekoitus vähän kaikkea. Uskon uuden albumin olevan kuin kokoelma otoksia siitä mitä bändi on aina kahdeksankymmentäluvulta tähän päivään asti tehnyt. Ja tuosta kaikesta on kudottu valmiiksi kokonaisuus joka varmasti lämmittää näinä mustina päivinä. Ainakin sen perusteella mitä olen tähän asti kuullut.

Rakastan Metallicaa, ja toki heidän tekemisissään on minunkin silmääni tai korvaani ollut muutamia What The Fuck? juttuja, mutta en minä hylkää niiden takia bändiä, joka on ollut osaltaan vaikuttamassa siihen, millainen musiikintekijä tänään olen. Kaikki artistit tekevät sekä vahvoja että heikkoja tekeleitä, se kuuluu elämän oppimisprosessiin ja kehittymiseen. Virheiden kautta oppii, tai oppii ainakin jotain, toivon. Välillä virheitä vaan pitää toistaa, kun ei kerrasta eikä kahdesta ota opikseen.

Olen puhunut.

Palaan levy-arvostelun myötä. Loskaista viikonloppua.

P.S   Tämä kirjoittaminen on onnistunut olemaan terapeuttinen keino ja olen saanut avattua joitakin mieleni solmuja. Vaikkakin välillä höpisen milloin mistäkin aiheesta, niin yhtä kaikki terapeuttista. Olen lisäksi saanut inspiraatiota hieman takaisin, ja pari biisiä on syntynyt. Olen myös laittanut hakemuksen kahteen eri teatteriprojektiin, jos vaikka pääsisin edes koe-esiintymään.
Kyllä se tästä, vaikka vielä on paljon tekemistä itsensä ja elämänsä kanssa.

-ARTo

Surullista kerrottavaa.

"Maailman paras isä"

Isänpäivä oli eilen.
Tunnen olevani etuoikeutettu että saan olla isä, että kuulun siihen joukkoon jotka ovat voineet aikaan saada jälkikasvua. Onhan se hienoa nähdä omien hyvien ja huonojen puolien yhdistyvän persoonassa, joka on kuitenkin aivan omanlaisensa, ja hyvä niin. Olisi kammottavaa jos olisimme kopiokoneita, vaikkakin toki lapsissaan paljon itseään näkee, ja usein saa kuulla että poikani on ihan kuin minä pienenä, ja tyttäreni ihan kuin äitinsä pienenä (myös isona).

Isyys ei ole silti yhtä juhlaa ja näin kuusi vuotta isän roolissa olleena voin sanoa että ei tässä ole mitään kadehdittavaa.
Tämähän on jumalauta jatkuvaa huolta ja jaksamista. Rakkautta äärirajoilla.
Pelkoa tulevaisuudesta, pelkoa nykyhetkestä.

Ymmärrän hyvin sen että jotkut miehet katoavat kun kuulevat ilouutisen naiseltaan,
 -Sinusta tulee Isä.

Kyllä se oli yhtä aikaa hämmentävää, iloista ja pelottavaa aikaa, kun yhdeksän kuukautta valmistaudut vanhemmuuteen. Minä olin ainakin ihan pihalla ja en osannut oikein puhua koko asiasta.
Olin aina ajatellut että haluan olla isä, mutta kun se asia realisoitui, niin kyllä siinä ilotulitteet olivat suutareita ja teki mieli juosta karkuun.
Miten minä voin huolehtia jostakin niin avuttomasta kun itsekin olen vielä ihan epäkypsä? Tuo oli päällimmäisenä ajatuksena.
Enkä yhtään halua tässä vähätellä äidin roolia. Itse tulisin varmaan hulluksi kun tietäisin kantavani uutta elämää sisälläni, ja olisin koko ajan aistit avoinna vauvan jokaiselle liikkeelle. Ja kaikki ne kivut, säryt sekä kehon muutokset. Huh.

Mutta kirjoitan nyt isän näkökulmasta kun me isät ollaan usein hiljaa näistä asioista.

On hullua tuntea ylpeyttä ja rakkautta samaan aikaan vitutuksen ja ahdistuksen kanssa.
"Aivan mahtavaa minusta tulee Isä. Voi mitä kaikkea voinkaan tehdä lapseni kanssa yhdessä. Ihanaa.
Hyvästi yöunet. Hyvästi seksielämä. Kamalaa"

Eikä näitä tuntemuksia ainakaan helpottanut puolisoni vaikea raskaus, jonka loppupuolella oli vielä alkava raskausmyrkytys.
Esikoisemme syntyikin sitten kuukautta ennen laskettua aikaa, ja hyvä niin näin jälkikäteen ajateltuna. Trilleri Kätilöopistolla kesti 48 tuntia ja oli aivan hirveää seurata puolisoni tuskaa synnytyksen aikana. Mitkään puudutukset eivät tuntuneet auttavan.
Poika ei vaan meinannut tulla ulkomaailmaan, ja oli vinossa yms yms....
Lopulta hänet vedettiin imukupilla ulos kaikkien muiden Saw elokuvien kohtauksilta näyttäneiden operaatioiden jälkeen.
Näky ja tunnelma oli kaikkea muuta kuin romantisoidut synnytyskohtaukset Hugh Grant elokuvissa.
Jos minä olin loppu ja väsynyt, niin voitte kuvitella miten väsynyt puolisoni oli.
Kaiken tämän keskellä kuitenkin onnenkyyneleet valuivat poskia pitkin.
Siinä hän oli. Ensimmäinen lapseni. Poika!

Pääsinkin tutustumaan häneen saman tien ihan kunnolla kun puolisolleni tuli komplikaatioita ja hänet vietiin leikkaussaliin. Onnenhetki vaihtuikin äkkiä pelonhetkeen.
Jäin kahden tuon vastasyntyneen poikani kanssa.
Kukaan ei käynyt kertomassa mitään väliaikatietoja.
Kuulin vain hoitajien puhuvan käytävällä, että puolisoni menetti paljon verta.
Olin todella huolissani. Päässäni kävi vaikka mitä kauhukuvia.
Mitä jos jään yksin tämän pienokaisen kanssa? Miten minä voin tarjota mitään sellaista, mitä hän olisi äidiltään saanut? Hyvin minut kyllä koulutettiin sen vuorokauden aikana kun vietin aikaa yksinäni poikani kanssa, odottaen edes jotain uutisia puolisostani.
Opin antamaan maitoa, ja vaihtamaan vaipan, ja pesemään lapsen.

Lopulta kaikki kääntyi parhain päin.
Pääsimme kotiin ja puolisoni selvisi hengissä vaikka kyllä hän oli kipeä vielä pitkään sen jälkeen.
Olimme nyt perhe.
Ja minä en vieläkään oikein tiennyt että miten päin olla.
Pakenin tilannetta monesti baariin kavereiden kanssa. Olin ihan paska isä.
Rakastin lastani, mutta pelkäsin rakastaa. Pelkäsin itseäni että en osaa olla isä.
Miten noin pienen kanssa ollaan? Mitä minä puhun sille?
Enkä edes itse aina tajunnut miten etäinen olin, vaan sain siitä kuulla puolisoltani jälkikäteen.
Harmittaa että en osannut olla tukena vanhemmuudessa silloin kun olisi pitänyt.
Silloin kun puolisoni olisi sitä eniten tarvinnut.

Olen siitä varmaan koko loppuelämäni pahoillani että olin niin pihalla ja että en puhunut siitä miten minua pelotti koko vanhemmuus, mutta olen yrittänyt kyllä olla maailman paras isä sen jälkeen. Ei se aina onnistu, mutta niin kauan kuin lapseni tulevat luokseni päivittäin, kietovat kätensä kaulani ympärille (tosin voi olla että haluavat vain kuristaa minut) ja sanovat "Minä Rakastan sinua isi ja sinä olet niin ihana." Niin olen kai onnistunut jossain määrin.

Tyttäreni syntyi kolme vuotta esikoisemme jälkeen ja sen syntymän kohtaaminen olikin jo helpompaa. Oli jo tietoinen siitä mitä vanhemmuus suurin piirtein on, vaikkakin jokainen lapsi on omanlaisensa tapaus. Synnytyskin oli ns normaalisynnytys. Olin klo 11 Kätilöopistolla, ja 11:20 oli maailman ihanin tyttö syntynyt, ja hetkeä myöhemmin rintaani vasten tuhisemassa.

Rakastan lapsiani yli kaiken, enkä vaihtaisi hetkeäkään pois. Vanhemman Rakkauden pitää kestää kaikki mitä lapsen maailmaan ja lapsena olemiseen kuuluu. On jaksettava kohdata kiukut. On oltava joustava ja pitkäpinnainen, eikä se läheskään aina onnistu. Se ei poista rakkautta tai lasten tärkeyttä jos joskus huomaa ettei vaan jaksa. Välillä voisi oikeasti ottaa koneen Norjaan kun mikään ei auta ja lapsi vaan kiukkuaa joka asiasta. Vanhemmuus ei ole pelkkää juhlaa, eikä huoli ja välittäminen lopu koskaan. Kiukuttelun sietäminen ja huolenkantaminen jatkuvat vaikka lapsi varttuu aikuiseksi.
Siitä huolimatta olen ylpeä että saan olla Isä, vaikka se välillä ihan perseestä onkin, mutta sen kestää kun niin usein se on kuitenkin uskomattoman hienoa.

Isyys on ihmettelyä, yllättymistä, pelkoa ja kyllästymistä.
Isyys on onnea, rakkautta, ylpeyttä ja välittämistä.
Isyys on kaikkea mahdollista ja mahdotonta.

Hyvää Isänpäivää.

-Arto

Kateuden vai mielipiteiden maa?

Mielipiteiden kertominen on maassamme täysin sallittua.
Meillä on myös sananvapaus.

Keskustelupalstoilla ja Uutisten kommentointiketjuissa törmää valitettavan usein siihen että toiset ihmiset ovat mielestään oikeutettuja kertomaan toisille, että mitä mieltä heidän tulisi olla.
Vihapuheena ja provosointitarkoituksessa ilmenevät kommentit ovat sitten asia erikseen, ja ikävä kyllä muiden mielenpahoittamista tarkoituksella harjoittavia ihmisiä löytyy maastamme yllättävän paljon.

Olen nyt seurannut esimerkiksi mielenkiinnolla maailmalla menestyvän loistavan laulajattaremme Saara Aallon uutisointia, tarkoituksella tai tarkoituksetta, mutta eipä uutisoinnilta ole voinut välttyä jos yhtään seuraa mediaa.
Saara pärjää hienosti ja on ihana nähdä miten täällä kotipuolessa häntä tuetaan ja tsempataan.
Minäkin olen sitä mieltä että hän on kaiken hehkutuksensa ansainnut, mutta minulla on myös mielipiteitä jotka eivät peukuta hänen jokaista esiintymistään tai biisivalintaansa.
Se ei silti tarkoita ettenkö toivoisi hänelle kaikkea hyvää.
Saara varmasti seuraa jonkin verran hänestä käytävää keskustelua, ja uskon että häntäkin artistina palvelee enemmän se, että kommenttien joukossa on myös niitä kriittisiä katselijoita ja kuulijoita.
Jokainen artisti haluaa kehittyä koko ajan paremmaksi, ja jos hänelle vain näytetään peukkua, ei se loppupeleissä olekaan enää niin positiivista palautetta.

Väliin haluan huomauttaa että Saara olisi kyllä tarvinnut tällaista kannustusta aiemminkin, esimerkiksi Euroviisukarsinnoissa.
Mutta aiemmin hänet on leimattu diivaksi ja yliampuvaksi artistiksi, vaikkei hän varmaan esiintyjänä ole persoonaansa muuttanut juurikaan noista esiintymisistään.
Olisikin hauska tietää, että kuinka moni silloin häntä negatiiviseen sävyyn arvostellut on nyt kääntänyt kelkkansa, kun jo Suomen ulkopuolellakin tunnustetaan hänen lahjakkuutensa musiikin saralla.

Minä itse arvostan laulajana palautetta jossa yleisön edustaja tai edustajat ovat panneet merkille myös heikkouksia ja puutteita.

Sitä että sinulle sanotaan, "Sinulla on aivan loistava ääni ja osaat esiintyä" tuhat kertaa vähän varioiden, alkaa lopulta maistua puulta ja toteat vaan ytimekkäästi että "Kiitos" tai "Kiva kun tykkäsit".
Kritiikistä ja rakentavasta palautteesta syntyy aina pohdiskelua, itsetutkiskelua ja keskustelua.

Eli pointtini tässä on se että kaikki vähänkään kritiikkiä ja negatiivista palautetta sisältävä ei välttämättä ole automaattisesti kateutta.
Yritetään muistaa se.
Minä näen Saaran artistina jolla on lahjakkuutta yllin kyllin, mutta samalla näen hänessä myös kehittämisen kohtia artistina, jos hän haluaa olla koko maailman Saara.

Tsemppiä koitoksiin Saara ja anna palaa.

-Arto

Unisieppari

Unet ovat olleet aina mielestäni yksi ihmiselämän hienoimmista jutuista.
Kuinka monta kertaa sitä on toivonutkaan että palaisi johonkin mielettömään uneen uudestaan, tai että voisi katsoa sen uudelleen?
Tosin kaikki unet eivät ole sellaisia että niitä haluaisi katsoa uudelleen, mutta ikävä kyllä välillä niitäkin joutuu katsomaan tahdosta riippumatta uusintoina.
Usein kuitenkin näkee myös sellaisia unia joiden todella toivoisi olevan totta, ja aamulla herätessään vituttaa kun huomaa että mitään lottovoittoa ei ollutkaan, ja että asut edelleen lähiössä, vain yhden esimerkin mainitakseni.

Viime aikojen uneni ovat olleet hyvin tapahtumarikkaita ja niissä on esiintynyt hirveästi symboliikkaa. Ei ole tietenkään ihme että tällaisessa elämäntilanteessa alitajunta tekee kolmivuorotyötä ja yrittää avata elämän solmukohtia, ja ratkaista mielen päällä olevia asioita.

Painajaiset koetaan usein ikävinä, mutta minä olen alkanut saamaan niistäkin irti positiivisia asioita.
Tosin voi olla että kauhuelokuvien suurena fanina painajaiset ovat vaan enemmän mieleen.
No on eri asia nähdä jännittävää unta kuin ahdistavaa unta josta lähestulkoon pakotat itsesi takaisin valvemaailmaan. Ja sellaiset ahdistavat unet ovat minun kohdallani enemmänkin niitä painajaisia, kuin vaikka sellaiset jossa lahtaan ihmissyöjäperheen jäseniä.

Miksi kirjoitan tällä kertaa unista? Siksi että haluan muistaa ja lukea, että mitä esimerkiksi tämän ajanjakson kohdalla elämässäni on alitajunnassani tapahtunut.
Ja toiseksi, viime yön unet sisälsivät niin paljon unisymboleita että tarvitsisin tulkin mutta jos saan pyytää niin ei Jannea.

Unia olisi muutenkin hyvä kirjoittaa ylös, jos haluaa muistaa niitä ja löytää niistä jälkikäteen merkityksiä.

En tiedä johtuuko viime yön tapahtumarikas unisessio tästä äkillisesti turvonneesta oikean jalan isovarpaasta, joka on niin kipeä että seisoin yöllä parvekkeella pitäen jalkaani lumipeitteessä joka oli syntynyt kun olin unohtanut parvekelasin auki. Mikä lie lisävarustevaiva kyseessä, en ainakaan ole lyönyt sitä mihinkään.

Mutta siis unien pariin..

UNI 1

Ensimmäinen uneni palautti minut armeijan harmaisiin jonkinmoiselle kertausharjoitusleirille.
Hauskaa oli se että näissä harjoituksissa oli niin lapsuudesta, lukiosta  kuin armeijastakin tulleita ystäviäni. Itse sotaharjoituksia ei juurikaan ollut paitsi yksi, jossa minut tempaistiin keskelle peltoa ryömimään täysvarustuksessa vihollisen tulittaessa meitä muurin päältä konepistoolilla.
Edessäni ryöminyt kaveri sai kuulan oikeaan silmäänsä niin, että näin kuinka luoti tuli ulos takaraivosta. Heti tuon jälkeen Yliluutnantti, joka oli muuten oikeasti Vekarajärven varuskunnan henkilöstöä, komensi harjoituksen päättyneeksi. Aika rankka harjoitus täytyy sanoa, kun yhdeltä lähti henki. Tämä henkensä menettänyt oli muuten ainoa tuosta porukasta jota en tuntenut.
Hänen edellään kulki mies jonka kanssa en ole pitänyt yhteyttä pariin vuoteen, ja emme me juuri puhuneet unessakaan, hän vain mulkoili minua sopivin väliajoin puolivihaisesti.
Leiri päättyi epätoivoiseen anniskeluravintolan etsimiseen yhdessä ystävieni kanssa

Muita yksityiskohtia unesta:

-Kadotin omat varusteeni ja en vain löytänyt niitä vaikka kuinka etsin.
-Bussissa laulettiin lastenohjelmien tunnareita.

UNI 2

Wolverine elokuvan kutsuvierasnäytös jossa olin minulle oikeassa elämässä tuntemattomien mutta unessa tuttujen ihmisten kanssa. Itkin vuolaasti yhdessä Patrick Stewartin ja Ian McKellenin kanssa jotka istuivat vieressäni katsomassa myös kyseistä elokuvaa.
Elokuva oli varsin koskettava alkuperäislähteen väkivaltaisuudesta huolimatta.
Yhtäkkiä filmi muuttuikin jossain kohtaa Bond elokuvaksi, ja minä olin ihan ihmeissäni, että enkös minä tullut katsomaan nimenomaan Wolverinea??
Kysyin asiaa myös Patrickilta ja Ianilta. -Ettekö muista äijät, mehän itkettiin yhdessä kun katsoimme sitä?
Mutta he kielsivät kaiken.

Muita yksityiskohtia unesta:

-Kesken elokuvan kaiuttimista kuului että, "Nyt saa vaihtaa istumapaikkaa ihan mihin vaan"
Jengi meni ihan sekaisin ja istumapaikkoja vaihdeltiin moneen kertaan. Itse ajauduin jonkun pylvään taakse joka peitti koko näkökenttäni, ja voitte arvata että vitutti.

UNI 3

Tämä uni oli mielenkiintoinen ja uskon että se osittain juontaa juurensa päivään ,jona kävimme katselemassa kääpiöhamstereita aikeissa hommata sellaisen perheeseemme.
Lisäksi uni palautti minut aikaan, jolloin minulla ja puolisollani oli lemmikkeinä Rottia.
Tässä unessa minulla oli jonkinmoinen lemmikkieläinkauppa, jossa myytiin pääasiassa jyrsijöitä.
Oli siellä myynnissä kanikin jolla oli kultaiset metallilla päällystetyt korvat.
Rotat joita myin, muistuttivat enemmän hamstereita ja olivat väritykseltään monet Tiikerin näköisiä.
Ne minun lempirottani olivat karkumatkalla kun joku oli unohtanut häkin oven auki.
Etsin niitä epätoivoisesti ja ehdin jo pelätä vaikka mitä, kunnes lopulta löysin ne ja helpotus oli suuri.

UNI 4

Tässä unessa olikin sitten tapahtumia ja symboliikkaa useamman unen verran.
Unessa olimme mökillämme tai vanhempieni mökillä.
Porukkaa oli aina perheenjäsenistä entisiin kuorokavereihin (jotka muuten olivat unessa edelleen lapsia) ja Apulannan Sipeen sekä Toni Wirtaseen, jolla oli vielä oma pienokainen mukanaan.
Päänäyttämönä toimi mökkimme vintti jossa on myös mahdollisuus majoittua, mutta sanomme sitä silti vintiksi koska vintti se on alun perin ollut.
Vintillä riivatusti lepatteli lepakko joka aiheutti minussa ja kavereissani suunnatonta hysteriaa.
Se oli samaan aikaan jännää ja ahdistavaa.
Lepakko saatiin lopulta peiton avulla pyydystettyä, kunnes vintille lehahti jättikokoinen talitiainen jonka iloinen lentomatka päättyi hyvin äkkiä jättikokoisen Ampiaisen pistoon.
Lintu jäi mahdollisesti eloon vaikka se menettikin piston vaikutuksesta välittömästi tajunsa.
Ampiainen oli vaarallinen ja sen tappamiseen tarvittiin kriisipalaveri.
Sipe ja Toni hoitivat asian kuitenkin mallikkaasti.
Vintiltä löytyi vielä jumalaton hämähäkki joka löydettäessä vaikutti kuolleelta, mutta virkosi tuvan lämmössä ja aiheutti uuden paniikin vilistäessään pitkin lattioita.
Tonin lapsen kuitenkin onnistui saada hämähäkki käteen, ja sitä kautta totesimme sen olevan vaaraton ja kaiken lisäksi paristoilla toimiva leluhämähäkki.
Oma poikani oli varsin innoissaan näiden kahden rokkarin viikonloppuvierailusta, ja hän pääsi yhteiskuvaan näiden ihailemiensa artistien kanssa.
Minunkin piti päästä mutta en ikinä onnistunut pääsemään pihalle asti, saatikka löytämään kameraa.
Ja unessa ei ollut vaihtoehtoa että kuva olisi otettu jonkun toisen kameralla.
Sain kuitenkin Tonin ja Sipen itse suunnitteleman T-Paidan, jonka he kyhäsivät mustaa tussia käyttäen, eli kirjoittivat nimmarit valkoiselle paidalle ja heittivät siihen vielä oman itse keksimänsä logon jossa oli T ja A kirjaimet jännästi yhdistettyinä. Muistan pohtineeni että mahtaako tuo tussin jälki kestää konepesun. Rokkarit lähtivät mökiltämme ja uni loppui siihen.

Yksityiskohtia unesta:

-Monia unisymboleja kuten Lepakko, Ampiainen, Lintu ja Hämähäkki.
-Sipe kävi meidän pihalammessa uimassa jossa oli vain 15 cm vettä.
-Olin ilman housuja suurimman osan ajasta, kuitenkin alushousut olivat jalassa.
-Leikimme hippaa kuorokavereiden ja omien lasteni kanssa.
-Tonin vauva viihtyi minun ja puolisoni kanssa erittäin hyvin, samalla kun miehet tekivät kattoremonttia.

Että semmoinen yö oli Keskiviikon ja Torstain välinen yö.
Tylsää ei ainakaan ollut.
Yritin selvittää kaikkien noiden esiintyneiden symbolien merkityksiä, ja aika paljon siellä oli tähän ajankohtaan ja elämäntilanteeseen sopivia merkkejä. Jos niihin haluaa uskoa.
Kyllä minä haluan ja uskon että alitajunta yrittää monesti antaa meille ratkaisun avaimia ongelmiin, keinoja paremman elämän saavuttamiseksi, ja pelkojen voittamiseksi.

Nyt ulkoilmaan kokeilemaan kestääkö jalka, ja kestääkö keuhkot.

Mukavaa päivää ystävät, toverit ja satunnaiset matkaajat.

-Arto

Pelti Kiinni komediasarjan pilotti ja miten se tehtiin

Rakastan kirjoittamista ja se on myös minulle helpoin tapa tuoda julki ajatuksiani ja tuntemuksiani.
Kirjoitan mielelläni niin runoja, laululyriikkaa, asiatekstiä kuin käsikirjoituksiakin.
Olen kirjallinen suupaltti.

Jo lapsena kirjoittelin erilaisia tarinoita joiden sisältö oli usein vähintäänkin kyseenalainen.
Piirtäminen on myös intohimoni joskin se harrastus on jäänyt harmillisen vähiin.
Kuudennella luokalla kiinnostukseni alapäähuumoriin diagnosoitiin opettajan toimesta seuraavalla tavalla,-"Poikanne on kyllä lahjakas piirtämään mutta mahtaako hän olla vähän perverssi?"
Ahdasmielisyyttä sanon minä.
Meidän luokalla oli pokia viisi ja innostuimme erään nimeltä mainitsemattoman Myrkky-lehden
innoittamana piirtämään omaa julkaisuamme jonka nimeksi tuli omaperäisesti "MÖYKKY".
Siitä lehdestä ei jättikulleja ja kaksimielisyyksiä puuttunut.
Mutta varmaankin ihan luonnollista murrosiän kynnyksellä horjuvien poikien kiinnostusta seksuaalisuuteen ja sen oheisilmiöihin.
Ikävä kyllä koko piirtämämme lehti oli säilössä minun pulpetissani ja voitte arvata loput, kun opettaja löysi kyseisen pinon tarkastaessaan pulpettiemme sisältöä.
Olin siinä hetkessä virallisesti Pervo 12-vuotias, joka joutui aina kuraattorille asti avautumaan kyseenalaisista vieteistään XD.

Onneksi olen sittemmin edes vähän kasvanut ja oppinut kirjoittamaan vakavistakin aiheista, ja mietin tarkkaan minkälaisessa seurassa mikäkin huumori on tervetullutta.
Ilokseni kuitenkin olen huomannut että meitä pervoja on monia muitakin.

Minä olen kaksimielinen ja tykkään heitellä asiattomuuksia ilmoille.
Pidän mustasta huumorista ja minua ei pelota tehdä vitsiä aroistakaan aiheista.
Se on se toinen puoleni, kun toinen puoli on taas herkkä, tunteellinen ja ajatteleva.

Lapsesta asti olen aina enemmän tai vähemmän haaveillut omasta ohjelmasta ja nimenomaan omasta huumoriohjelmasta, joko kuunnelma tai televisio muodossa.

Nyt 34-vuotiaana tartuin härkää sarvista ja aloin toteuttamaan haavettani.
Käsikirjoitin hetkessä parikymmentä sketsiä ja sen jälkeen aloin etsimään ympärilleni saman henkisiä ihmisiä jotka haaveilivat myös omasta komediasarjasta.
Löysinkin onnekseni kokonaisen tiimin aina näyttelijöistä ohjaajaan äänimieheen ja niin edelleen.

Aloin toteuttamaan minulle tärkeää unelmaa ihmisten kanssa jotka eivät olleet entuudestaan tuttuja mutta heitä ajoi sama palo, nimittäin halu tehdä komediaa persoonallisella sekä tuoreella otteella.
Ainoastaan kaksi ihmistä oli minulle tuttuja, mutta hekin innostuivat asiasta.

Projekti eteni ja ei aikaakaan kun olimme jo kuvaamassa.
Ja miten hauskaa meillä olikaan.
Tosin jälkikäteen jälkiviisaana voi todeta, että asiat voi tehdä aina paremmin ja ennakkosuunnitteluun panostaen, mutta minkäs teet kun into oli kova.
Mutta kaikesta oppii.

Pelti Kiinni- oli myös perheemme yhteinen proggis ja yhdisti meitä uudella tavalla sekä toi iloa ja valoa harmaan arjen keskelle. Toiset tekee ulkomaanmatkoja, me teimme sketsiviihdettä.

Kun tekemisen meininki on kohillaan ja jokaisella on kunnianhimonsa, niin ristiriidoiltakaan ei voi välttyä. Näkemyseroja syntyy ja puolustaessaan omaa lehtolastaan tulee helposti väännettyä asioista sellaisella intensiteetillä että sokeutuu jo koko projektille, ja kadottaa sen pää-ajatuksen minkä vuoksi asiaa tehdään. Sillä tärkeintä on kuitenkin Hyvä meininki ja että hauskaa pitää olla.
Ilmapiiri on tärkeä monessa onnistumisessa, vaikka toki keskustelua ja näkökulmia pitää olla.
Mutta helposti jutusta kuin jutusta menee maku, kun jauhaa liikaa tai ei anna tilaa muiden mielipiteille.
Ja nämä ovat niitä ryhmätyöskentelyn arvoja jotka on syytä muistaa kun tähtää onnistuneeseen lopputulokseen. Huonot henkilökemiat voivat usein olla vain eriäviä mielipiteitä.
Se on syytä muistaa niin minun kuin muidenkin.

Kuitenkin loppupeleissä ihmiset ja ihmisten luonteenpiirteet sekä tavat työskennellä natsasivat yllättävän hyvin yhteen, ja en voi olla kuin kiitollinen heistä kaikista ja heidän panoksestaan.

Ohjelman pilotti saatiin valmiiksi ja lopputulos on Hyvä siihen nähden että ensimmäistä kertaa käsikirjoitin ja visioin näyteltyä komediaa valmiiksi, ja siinä apuna oli innokas työryhmä, jolla oli helvetin kova työmoraali.
Mitätön budjetti ja talkoovoima, ja lopputulos parempi kuin osasi odottaa.

Nyt mennään eteenpäin ja korjataan niitä puutteita mitä pilotissa oli, jotta voidaan saada aikaiseksi se täysin timanttinen sketsisarja jossa kaikki palaset on kohdallaan, kuitenkaan hauskanpitoa unohtamatta.

Alla linkki Pelti Kiinni sketsiin jossa vierailevana tähtenä legendaarinen Markku Toikka.
Muissa rooleissa loistavat Sami Huhtala, Anu Hämäläinen ja Janne Mäkinen.
Lisää sketsejä kyseisen klipin kanavalla.

Ystävällisesti

Arto

https://www.youtube.com/watch?v=WMMhzkXd6bs

Päiväkoti (Lasten säilytyspaikka)

Alkuun haluan sanoa että arvostan kovasti kaikki niitä jotka työskentelevät tämän päivän varhaiskasvatusympäristöissä kuten koulut, päiväkodit, kerhot jne.
Tämä teksti on kuitenkin katsaus päiväkotimaailmaan.
Varmaan saan potkut =) mutta asiaan.

Aloitin varhaiskasvatuksessa eli toisin sanoen päiväkodissa vuonna 2007.
Tuolloin bongasin mol.fi sivustolta ilmoituksen jossa haettiin Avustajaa Tikkurilalaiseen päiväkotiin.
Ajattelin että kokeilenpa huvikseni että pääsenkö edes haastatteluun.
Äitini oli työskennellyt koko ikänsä lasten parissa, joten ajattelin että haluan ainakin kokeilla onko se yhtään minun juttuni.

Laitoin kyseisen päiväkodin esimiehelle sellaisen avoimen ja rehellisen kuvauksen itsestäni ja taidoistani. Kokemusta minulla ei ollut muuta kuin siskoni lasten kanssa leikkimisestä, mutta mielessäni ajattelin että kyllä minä selviän tuosta työstä.

Hakemus lähti ja hyvin nopeasti tuli kutsu haastatteluun, ja sen jälkeen olinkin jo ensimmäistä päivää työntekijänä päiväkotimaailmassa.
Kaikki meni hyvin ja miehellä sekä miehen näkökulmalla varhaiskasvatuksessa tuntui olevan tarvetta. Vaippojenvaihtokin sujui kuin olisin tehnyt sitä aina.
Pääsin käyttämään työssäni musiikillisia lahjojani, ja muutenkin työ tuntui palvelevan persoonaani, joka on tällainen lapsenomainen hullu heittäytyjä sekä syvällisiä pohdiskeleva keskustelija tyyppi.
Ensisijainen työni oli kuitenkin olla tukemassa kahden pojan päiväkotiarkea ja kehitystä.

Ryhmäkoko oli tuolloin 17 lasta, ja silloin tuntui että se on aika huikea määrä kun ikähaarukka oli 10kk-5 vuotta. Mutta jos olisin tiennyt mitä tulevaisuus tuo tullessaan niin en olisi pukahtanut mitään.

Nykyään ryhmäkoko on 24 lasta.
Ja voi kai se tulevaisuudessa olla enemmänkin, sillä päättäjät tuijottelevat vain prosentteja, ja sitä että kuinka monta lasta jolla on Vapaapäiviä kuukaudessa -sanotaanko nyt vaikka 4 -ryhmässä on.
Lisäksi ryhmäkokoon vaikuttaa osapäivälapset.
Yksinkertainen ajattelutapa kertoo siitä että nämä vapaapäiväläiset ja osapäivälapset huomioiden, ryhmässä on ikään kuin vajausta, mutta kun nämä kaikki ovat paikalla yhtä aikaa niin silloin kyllä kolme vastuukasvattajaa on aivan liian vähän.
Esimiehethän ovat aseettomia ja kurjassa välikädessä kun ylhäältä tulee noottia joka ei perustu mihinkään muuhun kuin tilastoihin.

Sieltä ylhäältä voisi joskus astua alas ja tulla ihan paikanpäälle katsomaan, että mitä se arki päiväkodissa on.

Minun luonteellani ei ole ihme jos palaa loppuun ja voimavarat eivät enää riitä.
Minun luonteellani tällaista touhua ei voi myöskään katsoa huolettomin silmin.

Otetaanpa esimerkki ja haluan että te lukijat näkisitte tämän myös vanhemman näkökulmasta.
Jokainenhan toivoo varmasti kuitenkin kun oma lapsi on päivähoidossa, että hän saa päivähoitomaksullensa vastinetta joka on muuten näin kahden lapsen vanhempanakin ihan törkeän korkea.
 Ehkä joillekin riittää että lapsi tulee hoidetuksi (saa ruokaa, saa päivälevon, käytetään vessassa ja on mahdollisuus leikkiä), mutta on lapsella ja hänen vanhemmillaan oikeus muuhunkin.

Tässä esimerkissä ryhmässä on siis kaksikymmentäneljä lasta.
Niistä kuusi on kolmevuotiaita, seitsemän on 4-5 vuotiaita ja loput esikoululaisia.
Tässä kokoonpanossa on esimerkiksi neljä haasteita kehityksessään ja käyttäytymisessään omaavaa lasta. Lisäksi ryhmään saattaa kuulua niitä näkymättömiä lapsia, jotka eivät ole välttämättä näkymättömiä aloittaessaan päivähoidossa, mutta muuttuvat pikkuhiljaa sellaisiksi kun eivät saa enää ylityöllistetyltä vastuukasvattajalta eli aikuiselta tarvitsemaansa tukea ja huomiota.

Sillä jokainen lapsi tarvitsee vanhemmistaan erossa ollessaan ja muutenkin kasvussa ja kehityksessään tukea. Sinun ei tarvitse olla tuentarpeessa oleva lapsi, vaan lapsi itsessään jo on tuen sekä huomion tarpeessa.

Kun ryhmässä on vielä näitä juuri vanhempien sylistä irrotettuja pienokaisia, niin on soppa valmis.

Arjesta päiväkodissa tulee selviytymistaistelu, ja sitä se on niin lapselle kuin aikuisellekin.
Enää ei pystytä huomioimaan yksilöitä, ja näin ollen vahvimmat ja eniten itsestään meteliä pitävät saavat sen mitä kaikkien toivoisi saavan. Ja siinä ei auta enää se, että miten ammattitaitoinen henkilökunta on kyseessä.

Olen nähnyt senkin miten perus kiltti lapsi muuttuu uhmakkaaksi ja haastavia tilanteita aiheuttavaksi lapseksi. Eikä siitä voi häntä syyttää. Hän on huomannut että negatiivisella käytöksellä saa huomiota ja pääsee mahdollisesti jopa aikuisen syliin. Se on selviytymisstrategia ja fiksu sellainen vaikka aiheuttaakin ongelmallisia tilanteita arjen toiminnan keskellä.

Inhoan sanaa negatiivinen, mutta en nyt keksi parempaa.
Joka tapauksessa negatiivisuus tässä tilanteessa on positiivisuutta ja osoittaa sen että kaikki lapset eivät halua muuttua näkymättömiksi, ja että jokainen lapsi tarvitsee päiväkodissa ollessaan mahdollisuuden turvalliseen ja läsnä olevaan aikuiseen.

Mutta ikävä kyllä niitäkin on jotka vain tyytyvät osaansa, ja itkevät sitten kotona etteivät halua mennä päiväkotiin.

Miksi kerron tämän kaiken? Koska haluan että vanhemmatkin alkavat kyseenalaistaa varhaiskasvatuksen linjavetoja ja alkavat olla enemmän kiinnostuneita siitä että mitä siellä päiväkodissa tapahtuu, ja ennen kaikkea minkälaisissa oloissa siellä lapsi joutuu päivänsä viettämään.
Mikään budjetti ei voi mennä pienen tulevaisuuden aikuisen turvallisuuden ja kasvun edelle.
Ja myös päättäjät ovat vanhempia ja uskon vakaasti että hekin arvostavat sitä että se oma kultamuru on turvallisissa käsissä ja saa pyyteetöntä tukea ja huolenpitoa sekä Rakkautta.
Ja nekin lapset jotka tarvitsevat erityistä tukea, ansaitsevat ympäristön jossa on heille parhaat mahdollisuudet kasvaa ja oppia.


Sillä Rakkaudella ja sydämellä tätä työtä pitää tehdä. Mutta jos ihmiset palavat loppuun, niin palaa loppuun myös se rakkaus ja kiinnostus varhaiskasvattajilta työtään kohtaan, ja silloin ollaan uppoavissa "laivoissa".
Toivottavasti suunta on vielä joskus ylöspäin.

Olen puhunut.

-Arto

Kauhujen Aamunkoitto

On Lunta tulvillaan ja raikas talvisää, ei maailmamme tää, tulevaisuutta nää...

Talvi väkisin makaa Suomea ja niin oma maamme kuin koko maailma on paniikissa viime yönä pidetyn Yhdysvaltojen Presidentinvaalien lopputulemasta.
Mutta jos me täällä Pohjolassa haukomme henkeämme, niin miten sitä haukkovat Yhdysvalloissa ne jotka halusivat uskoa Clintonin vaalivoittoon?

Tuo isojen hiekkalaatikoiden uhoava pikkumies Donald "redneck" Trump valittiin Jenkkien presidentiksi, ja siinä hetkessä kajahtivat tuomiopäivän trumpetit soimaan.
Niin makaa kuin petaa, ja tuossa poliittisesti epäpätevälle ihmisen irvikuvalle pedatussa pedissä saavat Jenkit nyt hikoilla seuraavien neljän vuoden yöunensa.

Ovatko asiat oikeasti näin painajaismaisia? Onko tuo voitto uuden synkän aikakauden alku?

Ottamatta sen enempää kantaa poliittisiin asioihin, kun en niistä mitään tiedä, enkä ole järin kiinnostunutkaan, niin itse uskon että EI ole.

Seuraavassa esitän omia ajatuksiani henkilöstä nimeltä Donald Trump, ja pohdiskelen miksi ja miten hän päätyi Yhdysvaltojen presidentiksi 9.11.2016. Lisäksi annan oman näkemykseni kyseisen herran karikatyyrista ja edesottamuksista.

Kuinka monesti ovat Vaalilupauksia tehneet poliitikot syöneet sanansa?
Jos ajatellaan että tavoittelet päämäärää, niin saavuttaaksesi päämäärän, sinun on tehtävä kaikkesi sen eteen.
Ja vaaleissa voittaaksesi, sinun on myytävä ajatuksesi kansalle, ja silloin on paras olla ajavinaan asioita, joista tietää enemmistön innostuvan ja sitä kautta heidän antavan äänensä juuri sinulle.

Trump on mies jolla on rahaa!! Mutta absoluuttinen valta puuttui. Nyt hänellä on sekä rahaa että valtaa. Toki hänellä oli valtaa jossain määrin jo aiemmin, mutta ei ehkä politiikassa.
Tuo mies on kuin pikkupoika, hemmoteltu kakara, joka on tottunut saamaan kaiken.

Hän on myös se koulun kingi joka kiusaa muita helpottaakseen omia ongelmiaan ja peittääkseen puutteitaan esimerkiksi älykkyydessä tai sosiaalisissa taidoissa.

Hän on omaksunut vahvoja isku lauseita kuten "Rajat kiinni" ,"Valta valkoisille" tai "Vammaiset varastoon", näin karkeasti ilmaisten, ja saanut niiden avulla kaikki takametsien sisäsiittoiset sikaniskat ja muut muuten vaan juntit puolelleen.
Näillä varsin ontuvilla mutta iskevillä sloganeilla hän otti niskalenkin Clintonista.

Iskulauseet antavat yksinkertaiselle kansanosalle kuvan siitä että miehellä on näkemystä valtion poliittisten asioiden hoitoon, ja että hänellä on päämääriä joiden eteen hän tulee tekemään kovasti töitä.

Ja tähän väliin sanon, NOT!

Minä uskon ja saatan olla todella todella väärässä, mutta uskon että Trump lähti kokeilemaan kepillä jäätä. Hän lähti tavoittelemaan elämänsä Diiliä. Voitaisiin ajatella että tuohon olisi kyennyt vaikka Sylvester Stallone, voi olla, mutta olisiko Syltyllä tai kenellä muulla tahansa ollut pokkaa näyttää koko maailmalle moukkamaisuutensa? 
Olisko kenellä tahansa ollut pokkaa tehdä itsestään junttien juntti?
En usko.
Trumpilla oli, ja saavuttaakseen päämääränsä, hän oli valmis olemaan yksi maailman vihatuimmista ihmisistä. Hän oli valmis tekemään itsestään pellen.
Samalla hän toki osoitti että kuka tahansa voi päästä Presidentin pallille, jos vaan onnistuu vetoamaan oikeaan kansanosaan.
On Yhdysvallat sitten yksi maailmamme johtomaista, niin siitä huolimatta tuossa "vapauden ja tasa-arvon" tyyssijassa on vahvasti läsnä naamioitu tekopyhyys, suvaitsemattomuus ja itsekeskeisyys.
Ja viime yö osoitti että nämä ja monet muut ahdasmieliset aatteet ovat kaiken lisäksi vielä enemmistössä kansan keskuudessa.

Minun ajatusmaailmassani tapahtuu seuraavaa..

Nyt on vaalit ohitse ja voittaja on selvillä. Trump hieroo rasvaisia kämmeniään yhteen ja hymyilee pressikuvissa leveästi. Mutta totuus on toinen ja hymyn takana on kuitenkin varmasti epävarmuus ja pelko siitä, että mitä tulikaan tehtyä? Miten mies lunastaa lupauksensa, vai joutuuko hän peruuttamaan sanomisiaan?
Trump on saattanut haukata liian ison palan jonka nielemisessä hän tarvitsee runsaasti poliitikan ammattilaisten tukea.
Politiikka hoituu ja Trump ottaa Yhdysvaltojen presidenttinä kaiken kunnian.
Vaaliuhot kuitataan nyrkkiin yskäisten ja toteamalla, "It was just The Game".

Eli mikään ei välttämättä muutu, paitsi se että nyt tähtilippua ja sen matkailumainoksia koristaa Ökyrikkaan punaniskan kasvot!

Eli Rakkaat ihmiset. Ymmärrän huolenne, mutta voi olla että se on turhaa.
Harmittaa minuakin suunnattomasti tuo vaalien tulos, mutta asiat ovat nyt näin ja seuraavat neljä vuotta pureskellaan tai Jenkit pureskelevat Trumpebergin torttuja, ja me saamme ehkä osaksemme nuolla lautasen, tai voimakkaan närästyksen.

Huh.
Tämä oli varmaan elämäni voimakkain kannanotto mihinkään, mutta nyt on sekin tehty.
Olen hiljaa näistä asioista ja keskityn elämiseen.

Lumista loppupäivää

p.s Jos minusta ei enää kuulu niin minut on viety Valkoisen talon taakse

-ARTO

Elämän Myräkässä (Paluu menneisyyteen Teil Zwei)

Miksi Lunta ei voi tulla silleen leppoisasti tippuen? Miksi pitää olla tuollainen Mordorin keli?
Hyvä kun eteensä näkee, ja jalat ristissä kulkien toivoo ettei jää minkään aurauskoneen alle.

Eilen tulikin vuodatettua oikein urakalla, mutta sillä oli tyhjentävä vaikutus.
Pääsin alkuun tässä solmujen avaamisessa ja onhan tämäkin jonkinlaista terapiaa, vaikkakin itseni kanssa käytävää sellaista.

Sairauslomani jatkuu edelleen.
Meinasin jo Lääkärissä sanoa, että ei tässä mitään, kaikki on jo hyvin ja mieli rauhallinen kuin Savonlinnan keskusta talvella, mutta olisin valehdellut.

Ärsyttävää kun sitä kokee edelleen syyllisyyttä, ja pitää itseään huonona ihmisenä, vaikka toinen ääni takaraivossa sanoo että ei ole mitään hävettävää tai seliteltävää.

Palataanpa taas ajassa taaksepäin.

Vuosi 2005 Syksy ja siitä eteenpäin

Nämä aikajanat voivat olla ihan päin helvettiä mutta olkoot, pääasia että muistaa tapahtumat.

Tosiaan, Postinjakajan työt loppuivat, mutta alkoivat uudelleen, sillä sain uuden mahdollisuuden.
Tosin en enää päässyt Katajannokan piiriin vaan Hakaniemeen jossa työskentelin extraajana.
No extraamista olikin yllin kyllin ja lopulta olin kyllä joka päivä töissä ja ihan oman jakelupiirin omaava postinkantaja.
Muistan ensimmäisen kerran kun menin yksinään ilman perehdyttäjää piirille, ja epätoivo meinasi jyrätä ylitseni.
Piiriini kuului nimittäin Kauppahalli, ja se jos mikä on Postinkantajalle kiirastuli, etenkin jos postia tulee puutteellisilla osoite ja henkilötiedoilla, tai sitten jos kyseistä yhtiötä ei enää olekaan koko hallissa, tai luulet niin, kunnes se yhtiö/liike löytyykin jostain perunakellarista.
Kyllä siinä tuli hikoiltua ja seilattua kyseistä ostosparatiisia moneen kertaan.
Itseasiassa sain Kauppahallista niin paljon riemua etten ole pystynyt käymään siellä sen jälkeen.
Mutta kyllä se muuten ihan luonnistui tuo piirin läpijakaminen, kun otti ihan rauhassa ja poltteli tupakkia aina välillä tai käväisi juomassa kupin kahvia jossain kivassa pikku kahvilassa.

No mutta Hakaniemi jäi sitten taakse kun kyseessä oli määräaikainen sopimus.
Siirryin seuraavaksi Kannelmäkeen.
Oli yksi kylmimpiä talvia vähään aikaan ja Kantsussa minun piiriini kuului rivitaloalue, joten ulkona sai sormet kuoliossa yrittää jakaa posteja pihoilla sijaitseviin laatikoihin.
Voi sitä riemua kun iski joku kunnon pakkaspuhuri ja postit levisivät pitkin mantuja.
Arvatkaa kuinka monta vittua voi ihminen päästää suustansa kymmenen sekunnin aikana? Monta!

Kennelmäki haha, antaa sen olla noin, oli ihan jees mesta ja kun vanhempieni asuntokin sijaitsi kilsan päässä toimitiloista, niin ei valittamista.
Kaikki sujui ihan kivasti. Ei mikään unelmaduuni mutta ei mikään paskinkaan.
Palkka nyt oli mitä oli mutta yleensä tärkeistä töistä maksetaan huonoiten.
Ajatelkaa jos posti ei kulkisi, siivoojat ei siivoaisi, tarhantädit ei hoitaisi, poliisit ei puuttuisi, niin mitä kävisi? Jonkinmoinen kutsumus pitää olla näille aloille jotta niitä haluaa tehdä, sillä palkkataso ei kyllä ole millään muotoa houkutin näiden töiden pariin. Myös päättäjät ovat riippuvaisia näistä kaikista ammattikuntien ammattilaisista, jos he vain sen muistaisivat.

Ja palataanpa asiaan ennen kuin olen eduskuntavaaleissa mukana..

Kaikki sujui siis hyvin ja työnteko onnistui kunnes Uuden-Vuoden Aattona Bilebändini Suomenlinnan keikalta lautalla poistuessani tapasin naisen, joka vei jalat alta saman tien.
Tuo kohtaaminen muutti paljon ja sitä seurasi aikajakso, josta muistan paljon, josta haluaisin unohtaa paljon, ja josta toivoisin, ettei sitä olisi ikinä tapahtunutkaan.

Se on oma tarinansa se, enkä viitsi sitä tähän aloittaa.
Joudun sen läpikäymään vielä mutta ei tänään.
Ja kun olen sen käsitellyt, niin toivon että voin "repiä" muistoistani sivut sen tarinan kohdalta, ja unohtaa koko ikävän tapahtumaketjun.

Nyt kahvinkeittoon ja sitten onkin taas jo aika hakea lapset tuolta Huurteisesta Talvimaailmasta.
Let it Go! Let it Go! Laulaa tyttäreni usein Frozen elokuvan Elsaksi pukeutuneena.
Aika osuvaa vai mitä?

Hyistä päivänjatkoa

-ARTo

Uusi viikko ja paluu menneisyyteen.

Onko tunne, että et osaa oikein mitään, tuttu sinulle? Minulle se on.
Tai sanotaanko että osaan vääriä asioita.
Sellaisia asioita joilla tienaaminen vaatisi uupumatonta taistelutahtoa, ja sellaisia taitoja joilla leipänsä tienaaminen on kovan työn takana, joskaan sitä sittenkään elantoaan siitä saa.

Tänään kirjoitan tai aloitan tarinani viidentoista vuoden takaa.
Palaan aikaan jolloin Valkolakki oli juuri saatu päähän ja maailma oli avoinna.
Tämä on myös terapeuttinen keino löytää vastauksia siihen miksi sairastuin?
Onko sairaus ollut mukanani jo pidempään, ja puhjennut nyt vasta kokonaan?
Sitä yritän selvittää. Teksti ei ole kevyttä, mutta kiitos jos jaksat lukea.

Vuosi 2003

Lukion jälkeen minulla ei ollut oikeastaan mitään suunnitelmia.
Sen tiesin, etten halunnut lähteä opiskelemaan jotain vain opiskelemisen vuoksi, vaan sen pitäisi sitten oikeasti puhutella minua. Nyt jälkikäteen kun pohdin asiaa, niin ehkä olisi kannattanut.

Toisille se on selkeää, Oikis, Lääkis, jne.
Kirjoitusten jälkeen aletaan pänttäämään pääsykokeisiin, ja seuraavien vuosien suunnitelmat ovat selvät.
Minulla suunnitelmat eivät olleet selkeitä.
Minä valmistauduin puolustusvoimiin eli armeijaan menoon, ja siitä selviämiseen.
Se oli ainut tosi asia joka silloin oli tiedossa.

Selvisin. Puolella vuodella.
Aliupseerikouluun olisin päässyt, mutta silloin se ei tuntunut hyvältä ajatukselta.
Minulla oli siihen aikaan lupaava bändi nimeltä Vesilaitos, ja halusin vain äkkiä pois intistä, jotta hyvin alkaneet bänditouhut voisivat jatkua.

Eivät jatkuneet kovin pitkään.

Vesilaitos hajosi ja varmasti omaa syytäni osittain.
Onnistuin sotkemaan kaikki vitun asiat.

Muutin pois vanhempien luota koska siellä olisin tullut hulluksi, vaikka heitä rakastankin.
Mutta halusin jo kokeilla omia siipiäni.

Ei olisi kannattanut kiirehtiä.

Yksin asuminen toi mukanaan viihteen ja viihteellä olon mukavuudet.
Arki-illat treenien jälkeen jatkuivat kapakkaan.
Seuraavan päivän krapula esti töihin menon.
Olin tuohon aikaan Postinjakaja, ja työt alkoivat joka aamu klo 6.30.
Välillä tulin kotiin vasta klo 4, joten siitä voi päätellä miten meni noin omasta mielestä.
Muutenkin tuli valvottua ja vähät välitettyä muusta kuin hauskanpidosta.

Olin toki nuori ja nuoret tekee kaikenlaista hölmöä, ainakin jotkut nuoret.
Minä kuuluin niihin semihölmöihin.

Seuraava nyrjähdys olikin sitten se, että olin muuttanut omilleni, ja menetin työni kun elin miten elin, ja sitä kautta loppuivat tulot.
Työssä Postinjakajana ei ollut mitään vikaa, päinvastoin.
Lyhyet työpäivät, kunto pysyi hyvänä ja asiakkaina mukavia ihmisiä.
Työkaveritkin olivat eri kivoja ja lämmöllä heitä muistelen.

Mutta menin sitten ja ryssin sen homman.
Vuokranmaksu, laskut, treenikämpän vuokra, kaikki erääntyivät.
Yhtäkkiä olin antanut tilanteen mennä niin pitkälle, etten enää meinannut päästä siitä pois.
En kehdannut puhua kellekään ja ahdistus oli suuri.
Ainoastaan kännissä saatoin avautua mutta en silloinkaan kokonaan, vaan puolivillaisesti.
Olin aika syvällä suossa, ja se alkoi näkyä käyttäytymisessänikin.
Lopulta vuokravelkaa oli niin paljon että häätölappu tipahti luukusta.

Minun oli pakko kertoa vanhemmilleni.
Häpeä oli suuri.
Velkaa oli vissiin kertynyt 6000 euroa, saattoi olla enemmänkin.
Joka tapauksessa Ulosotosta tuli silloin hyvä tuttuni.

Olin epäonnistunut.

Ja joka ikinen päivä toivon että voisin palata noihin aikoihin ja toimia toisin, olla vastuuntuntoinen ja että elämänhallintani olisi erilaista.
En voi, mutta kaikesta oppii, niin väitetään, vaikka ihminen kyllä voi toistaa virheitään, ja se on fakta.
Tai vaikka ei itse haluaisi toistaa niitä, niin elämä saattaa tehdä kaikkensa jotta pohjalta pinnalle nouseminen olisi mahdollisimman vaivalloista.
Ehkä elämä haluaa karaista toisia meistä kunnolla, jotta oppisimme olemaan ja elämään nuhteetonta elämää.

Vanhempani pelastivat minut ja olen siitä ikuisesti kiitollinen.
En tiedä vieläkään miten minun pitäisi vastata, miten kiittää?

He maksoivat velat ja näin ollen sain mahdollisuuden uuteen alkuun.
Tosin jouduin nöyrtymään ja muuttamaan takaisin kotiin, mutta se oli varmasti näin jälkikäteen hyvä ratkaisu.
Haluaisin maksaa kaiken takaisin mitä olen saanut, mutta ei minulla nykytilanteessa ole koskaan ylimääräistä rahaa.
Samalla olen varmasti jäänyt heidän silmissään ikuisesti vastuuttomaksi ihmiseksi, joka ei pärjää oman taloutensa ylläpitämisessä, eikä osaa käyttää rahojaan.
Mutta eipä sitä tarvitse erikseen minulle kertoa, että luuserihommaahan tuollainen on, ainakin jostain näkökulmasta katsottuna. Onneksi uskalsin kertoa asiasta ennen kuin epätoivo olisi ottanut kunnon niskaperseotteen.

Vanhempani

Isäni on tarkanmarkan mies ja hän on ollut aina perheemme laskukone.
Hän on elänyt niukasti ja käyttänyt rahaa vain tarpeelliseen.
Minua on aina muistutettu vanhempieni kautta siitä, miten he ovat jo nuorena joutuneet töihin.
Miten vanhempani tulivat toimeen ja elivät yksiössä niin että siivouskomerossa asui vielä äidin serkkukin , oli pakko vähän keventää, sori, mutta suurin piirtein näin asiat ovat heidän nuoruudessaan olleet.
Isä on pitänyt perheemme meiningit kurissa, ja yrittää edelleen, tosin niin että äiti toimii ikään kuin isän viestintuojana! Ja aina sitä jollain tapaa yrittää edelleen toimia niin etteivät vanhempani joutuisi pettymään. On aina ihan yhtä nöyryyttävää pyytää apua, oli se sitten rahallista tai muunlaista sellaista. Olen muutenkin aina uskonut siihen, että en ole ollut sellainen poika minkä isä olisi halunnut, ja etten ole onnistunut elämään hänen odotustensa mukaan, joten jo siksi on aina yhtä häpeällistä myöntää aika ajoin olevansa epäonnistunut.

Minä olen erilainen ja ehkä minuun on iskenyt jokin Geeni X- huoleton, enkä ole saanut sellaista luonteenlujuutta ja itseankaruutta kuin mitä isälläni on. Isäni työmoraali oli niin vahva, että lopulta ainut mikä hänet viisikymppisenä pysäytti, oli sydäninfarkti. Olisi hän varmasti tehnyt töitä senkin jälkeen, mutta se oli sitä aikaa kun viisikymppinen oli työelämässä totaalisen out ja jos vielä kaupan päälle olit ohitusleikattu, niin mahdollisuudet työllistyä uudelleen olivat aika mitättömät.
Ja voitte kuvitella mitä se, ettei saa työtä ja joutuu eläkeikään asti olemaan toimettomana, tekee sellaiselle ihmiselle kuin isäni on? Ihmiselle joka on pienestä asti tottunut tekemään töitä.

Onneksi sentään edes lannistumattomuutta minussa on, sillä kuluneet 15-vuotta olisivat vieneet heikomman jo hautaan, mutta jokin on saanut aina taistelemaan.
Ehkä olisi ollut ihan hyvä jos kaikkea ei olisi vaan niellyt sisäänsä ja jättänyt sinne.
Mutta parempi nyt kuin ei koskaan. Uskon.

Palataan vielä vanhempiini, he ovat kuitenkin yhdessä pääosassa tätä elämäkseni kutsuttua näytelmää, vaikkakin itse tätä elämääni elän ja omien ratkaisujen johdattelemana, niin silti heillä on roolinsa niin kauan kuin he täällä ovat kanssani. Ja senkin jälkeen heidän opetuksensa kulkevat mukanani,  ja siirtyvät varmasti myös jälkikasvulleni ja niin edes päin.

Millainen on äitini?
Äitini on ehkä enemmän kuin minä, ja elää sydämellään, mutta on myös vanhemmiten muuttunut stressi-ilmiöksi, eikä enää osaa nauttia samalla tavalla elämästä, eikä rentoutua.
Osasyyllisiä olemme varmasti me lapset jotka aiheutamme huolia, ja onhan äitini suorittanut elämänmittaisen hoitotyön vaikeasti kehitysvammaisen siskoni huoltajana.
Se että hoitaa 36-vuotta ihmistä, joka fyysisesti on kehittynyt aikuiseksi mutta mieli on jäänyt taaperon tasolle, on helvetinmoisen hatunnoston arvoinen asia!!
Äiti on ruokkinut, pessyt, vaatettanut ja hoitanut siskoni asioita oman terveytensä kustannuksella, ja eihän kukaan loputtomiin jaksa sellaista, eikä tarvitsekaan.

Kun siskoni viime vuonna sai lopulta asuntolapaikan, oli se varmasti iso muutos vanhemmilleni niin positiivisessa kuin negatiivisessakin valossa.
Se että yhtäkkiä oletkin vapaa siitä napanuorasta joka on ollut kiinnittyneenä lapseesi lähes neljäkymmentä vuotta, ei ole vain helpotus vaan myös suuri hämmennyksen ja haikeuden hetki.
Lopulta olisi aikaa elää itsellensä, mutta ei luopuminen ole koskaan helppoa, ja huoli on jatkuvasti läsnä siitä miten ihminen joka ei itse osaa pyytää mitään, eikä itse pysty huolehtimaan itsestään pärjää ilman vanhempiaan.

Minulla on niin huono omatunto tästäkin asiasta ja haluaisin olla enemmän siskoani varten, mutta jotenkin välttelen asuntolaan menoa ja pelkään sitä todellisuutta mikä siellä mahdollisesti odottaa, kun vielä päivittäin saa lukea sairaaloiden, vanhainkotien yms huonoista oloista ja henkilökuntavajeista, niin helposti sysään ajatuksen vierailusta sivuun.
Toisekseen, tiedän tapaavani häntä aina kun vanhempani ottavat hänet kotiin "lomailemaan".
Mutta silti tunnen itseni välinpitämättömäksi ja kylmäksi kun en ole häntä käynyt asuntolassa tapaamassa.

Mutta siis vanhempani ovat tosiaan nyt ainakin osittain oman työnsä siskoni omaishoitajina tehneet, ja eihän vanhemmuus koskaan lopu, mutta mielestäni he ansaitsevat "vapaat vuotensa".
Olen aina halunnut uskoa että myös siskoni olisi halunnut olla kaikkea muuta kuin vanhempien avun ja tuen varassa elävä ihminen. Hän tuskin on vihainen siitä ettei vanhempani enää jaksaneet.
Ja toivon että hänellä on hyvä olla siellä asuntolassa vaikkei se kotia varmasti voitakaan.

Mutta tällaisia ajatuksia tänään ja nyt on pakko mennä hakemaan muksut päiväkodista, tulee jo huono omatunto siitäkin kun minä täällä jauhan menneistä ja he ovat tuolla ulkona pakkasessa, vaikka he todennäköisesti sanovat minulle, että miksi isi tulit näin aikaisin.

Kiitos jos jaksoit lukea tänne asti.

Palataan

Rakkaudella, Arto

Voi kun minua ymmärrettäisiin

Lauantai ja perheeni kanssa rentoa yhdessäoloa ilman kiirettä ja stressiä.
Leijonakuningas pyörii televisiossa tyttäreni toivomuksesta.

Katselimme eilen Angry Birds elokuvan, ja ajoittain tuntui että nuo kolme pääosassa olevaa lintua olivat kuin kaikki minun mieleni kummajaisia.

Red vs Minä
Helposti suuttuva ja impulsiivinen tyyppi, jolla kuitenkin on todellisuudessa hyvä sydän, mutta elämä ja ihmiset ovat kohdelleet huonosti, ja sitä kautta hänen luonteensa on muokkautunut muuksi kuin mitä se pohjimmiltaan on.
Minun tilassani on tällä hetkellä seesteisempi vaihe, enkä ole niin räjähdysaltis.
Mutta tässä vuoden aikana on ollut päiviä kun hermot ovat olleet todella kireellä, ja on tehnyt mieli kirjaimellisesti hajoittaa paikkoja. Itsehillintä on ollut lähes tipotiessään ja suuttuessaan on joutunut kovasti taistelemaan ettei lähde lapasesta.

Bomb vs Minä

Ahdistuu helposti jännittävissä tilanteissa tai tilanteissa joissa joutuu olemaan huomion keskipisteenä.
Räjähtää kun tilanne käy sietämättömäksi.
Lääkärissä ihmettelin sitä että miksi lähteminen ja ihmisten pariin meneminen on niin vaikeaa?
En ole varmaan yli vuoteen pystynyt lähtemään esim Helsingin keskustaan ilman että vasta ja kroppa reagoisivat. Lasten vienti ja haku päiväkotiin menee ihan hyvin, samoin kauppaan lähtö, mutta ne lienevät turvallisia rutiineja joissa kohtaa aina suurin piirtein samat ihmiset.

Chuck vs Minä

Hyperaktiivinen ja ylikierroksilla käyvä dramaattinen lintu.
Pahimman väsymyksen koittaessa olen ollut sellainen ympyränkävijä, että on ihme ettei asunnossamme ole lattiassa painauma jälkeä kun olen kyntänyt hermostuneena ympäri kämppää.
Nytkin on sellainen fiilis että voisi lähteä lentoon. Jalat vispaa kuin powermetalli rumpalilla ja kädet tuntuu veltoilta. Kroppa on käymistilassa.

Lääkäri antoi ohjeeksi nukkumisen, ulkoilun/liikunnan ja sellaisten asioiden tekemisen jotka tuottavat mielihyvää.
Kaikki varmasti tulevat onnistumaan vielä joskus kuten ennenkin (toivon), mutta nyt nuokin tuntuvat aika haastavilta. Unen saa apukeinoin mutta unessa on silti omat haasteensa. Koiran kanssa on onneksi pakko mennä ulos, mutta siinäkin on omat kommervenkkinsä, ja tietysti kaupassa pitää käydä. Musiikin tekeminen tuo välillä iloa mutta välillä sekin ahdistaa, ja tekisi mieli unohtaa koko laji.

Aletaan kalakeiton tekemiseen. Ruoanlaitto on mukavaa vaikkei ruoka juuri maistukaan tällä hetkellä.

Mukavaa viikonloppua.

-Arto

Ei Kukaan

Aloitetaan Perjantain sana kappaleella joka on tällä kertaa Kotiteollisuus yhtyeeltä.
Biisin nimi on "Ei kukaan" ja se on aika erilainen Kotiteollisuuskappale, mutta kuitenkin tunnistettavaa sitä itseään.
Teksti on hyvin suora kuvaus siitä, mitä kukin meistä tässä maailmassa osakseen saa, ja mitä tänne jää kun viimein lähdemme täältä ikuisuuteen?
Kuunnelkaa.
https://www.youtube.com/watch?v=Yu8W01gWAl8
Olin muutama vuosi sitten todella suuri Kotiteollisuusfani mutta nyt yhtyeen seuraaminen on jäänyt vähemmälle. No bändi jyskyttää näemmä eteenpäin edelleen hyvin vahvasti ja hyvä niin.
En vaan ole oikein muutenkaan seurannut enää mitään yhtyettä kovin aktiivisesti.

Minulla on ne muutamat yhtyeet joiden albumit ostan aina kun uusi ilmestyy.
Yksi yhtyeistä on CMX.
Pidän bändin monipuolisuudesta ja Yrjänän lyriikoista, joissa minulle yhdistyvät realismi ja fantasia.
En ole koskaan jaksanut etsiä teksteistä mitään elämää suurempaa, vaan minulle elämää suurempaa on se että lyriikat toimivat musiikissa, ja että tekstit antavat elämän eri tilanteissa voimaa.
CMX.n kappaleet ovat olleet monessa surussa, ilossa ja oivalluksessa soundtrackkina.
Voidaankin sanoa että kyseessä on Terapiamusiikkia ja erinomaista sellaista.

Uusi Ihmiskunta niminen biisi kyseiseltä yhtyeeltä löytyy alla olevan linkin takaa,
ja se sopii myös hyvin tähän hetkeen, tähän mielentilaan:

https://www.youtube.com/watch?v=OcyFivdyKSI

Flunssapiru iski sitten pisteeksi ii.n päälle tähänkin tallaajaan.
Onneksi on oppinut jo hyvissä ajoin oireiden ilmaantuessa alkaa taistelemaan tauteja vastaan.
Perusflunssan saa pidettyä aisoissa ja keston minimoitua ihan kotikonstein.
Tukkoinen nenä ja yskä ovat Saatanasta.
Lapset ovat olleet seuranani pari päivää kun poikaanikin iski sama höpöpöpö.

Kummasti mustat pilvet pysyvät mielen päältä poissa kun lapset ovat läsnä.
Heidän kanssaan tulee oltua niin aktiivisessa tilassa ja kaikki aistit aukaistuna, ettei ehdi miettiä kovin syvällisiä.
Tosin huolet ja murheet kyllä muistuttelevat olemassaolostaan tietyin väliajoin, milloin puhelimen, ja milloin sähkö tai päiväpostin kautta.
Elämässä on välttämättömiä "pahoja" jotka pitävät huolen siitä ettei elämä olisi pelkkä juhla.

Aion tehdä itseni sellaisen listan, johon kerään kaikkia asioita, joita haluan elämässäni tehdä sekä kokeilla. Sanotaanko että se on sellainen päämäärälista, joka auttaa minua rakentamaan elämääni mieleisekseni.

Kaksi biisiotsikkoa hyökkäsi mieleeni eilen.
Toinen on "Päänkannattelija", joka jäi oikeastaan siitä kun olimme tapaamassa ystäväpariskuntaamme vaimoni kanssa, ja heidän nelikuinen poikansa ahmi uutta maailmaa pienin annoksin päätään kannatellen. Mutta kertooko biisi vauvasta vai ihmisestä joka joutuu taistelemaan läpi happamien päivien kohdatakseen paremman huomisen, se jää nähtäväksi.

Toinen otsikko oli "Peilinrakastaja", joka tuli siitä mieleen kun tyttäreni ihailee kovasti itseään eteisen peilistä ja sanoo itselleen, "Olen niin nätti ja ihana tyttö".
Tuleva narsisti...?
No ei vaiskaan, mulla tuli mieleen ensimmäiseksi Lumikin paha äitipuoli, ja sitä kautta moni itseriittoinen ja pinnallinen ihminen joita on nähnyt tai kohdannut.
Pinnallisiahan me kaikki jossain määrin olemme, sitä ei voi kieltää kukaan.

Nyt Aamukahvinjuontiin.

Olkaa varovaisia ja nauttikaa viikonlopun tuomasta tauosta jos sellaisen ylellisyyden saatte.

-Arto

Yllätys!?!

Tänään se saapui, nimittäin ensilumi.
En tykkää.
Totesin sen kun ilmat tällä kertaa kylmenivät, että minä en ole talvi-ihminen.
Talven hallintokausi on liian pitkä, ja yleensä silloin ei mieli taivu oikein mihinkään.
Tosin tämä minun sairauteni on kyllä kerännyt rohkeuttaan tulla todeksi ihan vuoden ympäri,
välillä vähän kolkutellen ja sitten taas kadoten odottamaan oikeaa hetkeä, ja nyt se oikea hetki ilmeisesti oli. Eli mitään yhtä ja tiettyä vuodenaikaa ei voi tästä syyttää.

Mutta tämä Talvi, tämä on niin nähty. Ensin sataa roppakaupalla ja koko Suomi menee sekaisin, sitten vähän sulaa, ja lopuksi jäätyy. 
Viimeiset jääräpäät toteavat viimeistään siinä kohtaa kun oma auto pamahtaa toisen auton takapuskuriin, että olisi aika vaihtaa talvirenkaat. Ja se päivä on tänään!
VR-yllättyy joka kerta yhtä julmalla tavalla ja niinpä infotauluja myöten kaikki jumittuu.
No mutta niellään se tosiasia että Talvi tulee joka kerta, enemmän tai vähemmän uhmakkaana ja Kesälle mielensä pahoittaneena.


Tänään yritin sanoittaa ja sitä kautta lähteä säveltämään kappaletta.
Sain aikaan kolme järkevää lausetta ja tusinan vittuja, jotka rimmasivat kyllä keskenään, mutta muuten olivat sopimattomia kyseisen alkulyriikan kumppaniksi.
Päätin että tänään ei ole inspiraatiopäivä.

Oikeastaan tänään kaikki tuntui astetta ahdistavammalta.
Pelkkä tietoturvapalvelun käyttöönotto aiheutti sen verran paljon ongelmia, että oli otettava ahdistuslääke. Se tunne on inhottava kun kädet muuttuvat kevyiksi, hikikarpalot valuvat selkää pitkin, ja jalat vispaavat hermostuneesti. Onneksi lopulta onnistui, ja syy olikin tuossa vanhassa virusturvassa joka pisti hanttiin uudelle ohjelmalle.
- Minun tontille ei mitkään uudet Tietoturvadatapuolitautientorjuja-ohjelmat tule pöyhkeilemään, olisi voinut kuulla entisen ohjelman sanovan, jos se siis osaisi puhua.

Lisää ahdistusta aiheutti se, kun mietin kaikkia menneitä asioita, ne kun väkisinkin tulevat mieleen aika ajoin.
Joihinkin asioihin haluaisi palata, ja katsoa että olisiko lopputulos erilainen jos valitsisi eri tien niiden kohtaamiseen.
Toiset asiat taas- Niiden toivoisi olevan vain pahaa unta.
Mutta kai kaikella tapahtuvalla on aina merkityksensä, ainakin kaikesta voi oppia.

Ihmisten kohdalla uskon siihen vanhaan viisauteen, että sen edestään löytää, minkä taakseen jättää.
Etenkin jos sen jättää siinä uskossa, että kukaan ei koskaan tule näkemään totuutta, ja että ihminen toimii aina vaan oman etunsa mukaan.
Tai niin ainakin haluan uskoa.

Aikuisuus ja toteutuneet unelmat

Minä olen vielä ainakin ihan kesken-eräinen.
Olen muka-aikuinen, joka on yrittänyt elää sen mukaan miten on kasvatettu.
Ja siinä on jo ehtinyt tapahtua iso virhe, kun olisi pitänyt elää sen mukaan, mihin elämässä haluaa tähdätä.
Nuorena olisi voinut tehdä valintoja omien intressien mukaan, eikä niiden arvojen joita on opetettu.
Olisi pitänyt kurkottaa unelmaan, ainakin yrittää, sillä ilman yritystä ei ainakaan saa mitään.

Toki osa niistä unelmista on sellaisia joista olen pitänyt lapsesta asti kiinni, ja ne ovat niitä arvoja jotka minulle ovat tärkeitä, ja ne olen saavuttanut. Minulla on puoliso ja minulla on lapset, eli minulla on oma perhe. Mutta mitä minä haluan olla isona? Sen minä sydämessäni tiedän, mutta tie sinne on ollut ja tulee olemaan pitkä sekä kivinen.

Se tässä tilanteessa harmittaakin että olen antanut väärien asioiden kuormittaa itseäni, enkä ole ollut lainkaan tyytyväinen elämääni muuta kuin parilla osa-alueella, joskin olen nekin harvat hyvin olevat asiat yrittänyt monesti rikkoa.

En ole kokenut että olisin ansainnut edes sitä vähää hyvää, ja siksi olen käyttäytynyt hyvin itse-ja lähimmäistuhoisesti.

Tehnyt tyhmyyksiä ja havitellut jotain muka parempaa.

Paluu arkeen

Tänään olen tullut siihen tulokseen, että paluu arkeen tapahtuu kun olen siihen valmis ja kun minulla on siihen voimavaroja, tai sanotaanko että paluu normaalielämään.
Ja kun olen eheytynyt niin silloin astun uudelle tielle, ja sitä matkaa yritän joka päivä pienin askelin valmistella.
Minun on opittava sanomaan Ei, opittava ajattelemaan itseäni ja hakeuduttava niiden asioiden sekä ihmisten pariin jotka tuottavat mielihyvää, joiden kanssa on hyvä olla, ja jotka tekevät minut onnelliseksi.
Energiasyöpöille pitää viitata kintaalla, ja unohtaa se takaraivossani jyskyttävä ääni, joka sanoo että minun on toimittava niin, etten vaan vahingossakaan tuottaisi pettymystä ja että olisin odotusten mukainen ihminen.
Se ääni usein estää tekemästä niitä varmasti minun elämäni kannalta järkeviä ratkaisuja.

Tässä on paljon työtä, etenkin kun joka päivä epäilen ettei minusta ole mihinkään, etten osaa mitään ja ettei minun kannata edes yrittää koska epäonnistun jälleen.

Itsetunto, Intohimo, Ilo ja Itsekunnioitus.
Ne on saatava takaisin Elämään.

Itseinho, Luovuttamisen halu, Päättämättömyys, Riittämättömyys ovat taas osa niistä asioista, joista on päästävä eroon.

Selvitään yhdessä Talvesta =) 

P.S  Metallica julkaisee uuden albumin ja lupaavalta kuulostaa.

Tämän päivän soundtrack on: Megadeth-Breadline

https://www.youtube.com/watch?v=IRXdBPNlSqY