Metallica on bändi jota olen kuunnellut kolmetoistavuotiaasta asti, ja se on myös minun elämäni "The Band." Ensi kosketukseni taisi olla rumpali enoni Mikon minulle Joululahjaksi nauhoittama C-Kasetti jossa toisella puolella oli melkein kokonainen "Black Album" ja toisella puolella Kill Em All.
Eli kasetti sisälsi sekä tuoreimman että vanhimman Metallica albumin, ja muistan kuunnelleeni kyseistä markan piraattia ristiriitaisin ajatuksin.
Black Album kuulosti korviini miellyttävältä eikä liian raskaalta tai vihaiselta. Se oli enemmän mieleeni näistä kahdesta, ja muistankin ihmetelleeni että miten yksi ja sama bändi voi kuulostaa näin erilaiselta eri äänitteillä. Ei sitten tullut siinä kohtaa mieleen että albumien välissä oli aikaa kulunut kymmenen vuotta, kunnes asiaan perehtynyt kaverini Henkka valisti minua asiasta. Ymmärrettävää sinänsä miksi Black albumi miellytti enemmän. Olinhan kuunnellut tuohon asti lähinnä Eurodancea ja Teknoa! Minulle kovin "bändi" oli 2Unlimited jonka tahdeissa tanssittiin (muut paitsi minä ja pari muuta nössöä) ala-asteen limudiskoissa ensimmäisiä sylkiäisiä harjoitellen. Joten siirtymä hevimusiikin pariin ei ollut mustan albumin myötä liian jyrkkä. Rankinta mitä olin kuullut ennen tuota transformaatiota jytäjormasta kirkonpolttajaksi, oli ollut Ruotsalainen lievästi pornahtava Army Of Lovers niminen danceakti, mutta se yhtye oli rankka muulla tavoin, oudosti kiehtova ja kummallinen.
Mutta kaikki muuttui kun Ylä-Asteelle siirryin, niin, kaikki paitsi kehoni ja ääneni. Äänenmurros olisi ollut ainakin tarpeen, etenkin kun soittelimme Enter Sandmania, Nothing Else Mattersia, Eye Of The Beholderia minun ja muiden luokkamme poikien kanssa perustetussa bändissä.
Voitte kuvitella miltä kuulostaa Metallica coverit sellaisen pojan laulamana, joka on laulanut niin korkealta ja kovaa poikakuoron riveissä, että kivekset ovat vetäytyneet kitalakeen asti ja heiluvat siellä kivasti nielua kutitellen kun nauraa räkätät tai yskit.
Se oli kaikkea muuta kuin heviä!
Soitimme myös Beatlesia vastapainoksi, jotta sopu bändissä pysyi.
Beatles sopi ehkä paremmin äänelleni ja sai muutenkin aikaan kaihoisia huokauksia yleisön riveissä esiintymisiemme aikana koulun konserteissa. Vanhemmat olivat nostalgiahuuruissa kun taas lökäpöksyvihaanmaailmaamurkut murahtelivat kämmeniinsä sellaisiakin neronleimauksia kuten, "Nörtit", "Nössöt", tai "Neidit". Mutta lapsenuskossani haluan uskoa että hekin saattoivat silti salaa tykätä, ja toivoa olevansa itse lavalla.
Mutta kuten kerroin aiemmin niin Seitsemännelle luokalle siirryttäessä muuttui musiikkimaku aika radikaalisti. Toki siirtymävaiheessa kuuntelin edelleen salaisesti ja vähän tuhmasti itseäni hetkuttaen niitä teknohittejä omaan huoneeseeni lukittautuneena, mutta lopulta tajusin että tuollainen keikistely voi johtaa Koulumme Kingien käsittelyosastolle.
Kingit olivat niitä jotka räkivät ympäriinsä, polttivat tupakkia ja vetivät Marlin omenaviiniöverit viikonloppuisin, Kovia sällejä, ja kuului siihen muijiakin.
Myös minä yritin liittyä kyseiseen joukkoon, mutta paskat minä mihinkään kovisten jengiin ikinä päässyt, ja ehkä ihan hyvä niin. Kyllä me tosin pidettiin niitä oman luokan pippaloita joissa ensin naurettiin, sitten itkettiin ja lopuksi oksennettiin. Mutta mihinkään ulkopuolisiin bileisiin oli turha odottaa kutsua, tai ainakaan minua ei kutsuttu. En tiedä muista, paitsi että hyvä ystäväni Chris joka oli samalla luokalla kanssani, ja oli asunut Englannissa, niin hän oli näiden kovisten mieleen.
Ehkä hän oli vaan tyyppi joka pärjäsi kaikkien kanssa, ja osasi uida sisään porukoihin sekä mukautua meininkeihin. Lahjakas, hauska ja luotettava ystävä hän ainakin oli.
Kohtalo vaan päätti puuttua elämäänsä liian varhain ja vei ystävämme autuaimmille festareille moshaamaan.
Hyviä keikkoja sinne yläkertaan missä ikinä kitaraasi soitatkaan. Sinä olet aina täällä sydämissämme.
Palataanpa sitten Metallicaan.
Metallica siis tuli jäädäkseen soittolistoilleni, ja uskollisesti olen bändin edesottamuksia seurannut aina tähän päivään asti.
Minua ei koskaan vaivannut vaihe jossa Trashmetallin kuninkaat leikkasivat moppinsa, ja keikistelivät glam/gootti-tyylisissä outlookeissa levynsä sisäkannessa. Enemmänkin se oli että Vau!
Ja eikai kukaan jaksa olla vihainen murrosikäinen enää kolmekymppisenä? Voi olla vihainen aikuinen ja käyttää siihen erilaista lähestymistapaa.
Ja kuten varmaan arvaatte niin viittaan tässä Metallican Load albumiin, joka sai niin ristiriitaisen vastaanoton että jopa Paavi meinasi kääntyä Alahuoneen Pääministeri Isä Luciferuksen puoleen.
"Voi ei". Mitä oli tapahtunut sille nopealle, vihaiselle ja arvaamattomalle bändille, jonka biiseissä oli vimmaa ja kunnianhimoa. Bändi jonka kielisoittajat heiluttivat hiuksiaan yhtä aikaa lavalla näyttäen tuulivoimaloilta, ja soittaen saman aikaisesti uskomattomia metallirallejaan.
Sanonko? Sanon. Yhtye halusi muuttua, kehittyä, kokeilla, kasvaa, monipuolistua, ja hyvä niin.
Load on minun mielestäni yksi maailman parhaita raskaan rock-musiikin tekeleitä.
Ja toisaalta näitä jo valmiiksi kyrpäotsassa syntyneitä on lähes mahdoton miellyttää.
Nyt kun Metallica julkaisee jälleen monimutkaista, nopeaa ja agressiivista musiikkia niin ei sekään kelpaa. "Nyt yritetään liikaa" sanovat TOSIFANIT, ja vannovat hylkäävänsä yhtyeen. Niin he vannoivat jo vuonna 1996, ja silti ovat edelleen täällä kitisemässä.
Myöntäisivät nyt vaan että tykkäävät kuitenkin. Ei kukaan heitä tuomitse siitä että he pitävät myös pehmeämmistä metalliarvoista. Ja jos joku tuomitsee niin sellaisille kapeakatseisille uppiniskoille on oma paikkansa Trumpin keskitysleirissä aidantekijöinä.
Minua ei vaivannut se että musiikin tempo oli puolittunut ja että biisien kesto oli lyhentynyt.
Kun biisit ovat hyviä ja soundit kohillaan niin se on pääasia. Tosin niitäkin levyjä on joissa on vitun kovia biisejä mutta soundit ovat kuin matkaradiosta. Biisit siis pääasiassa ratkaisevat kuitenkin, ja esimerkkinä voidaan käyttää vaikka Helloweenin Time Of The Oath levyä, joka on He-Manmetallin juhlaa mutta miksaus on jotain aivan käsittämätöntä, tai toinen esimerkki , joka on CMX yhtyeen Rautakantele. Hieno albumi mutta soundimaailma on kuin demolta joka on äänitetty C-kasetille.
Mutta kuten sanoin, niin materiaalin tasokkuus voittaa tässä kisassa ja nämäkin mainitsemani musiikkikokonaisuudet olen kuluttanut puhki.
Lopuksi. Kaikki mitä olen kuullut Metallican tänään julkaisemalta uutukaiselta joka kantaa nimeä, Hardwired...to self-destruct, on maistunut oikein hyvältä. Uudet biisit ovat mielenkiintoinen sekoitus vähän kaikkea. Uskon uuden albumin olevan kuin kokoelma otoksia siitä mitä bändi on aina kahdeksankymmentäluvulta tähän päivään asti tehnyt. Ja tuosta kaikesta on kudottu valmiiksi kokonaisuus joka varmasti lämmittää näinä mustina päivinä. Ainakin sen perusteella mitä olen tähän asti kuullut.
Rakastan Metallicaa, ja toki heidän tekemisissään on minunkin silmääni tai korvaani ollut muutamia What The Fuck? juttuja, mutta en minä hylkää niiden takia bändiä, joka on ollut osaltaan vaikuttamassa siihen, millainen musiikintekijä tänään olen. Kaikki artistit tekevät sekä vahvoja että heikkoja tekeleitä, se kuuluu elämän oppimisprosessiin ja kehittymiseen. Virheiden kautta oppii, tai oppii ainakin jotain, toivon. Välillä virheitä vaan pitää toistaa, kun ei kerrasta eikä kahdesta ota opikseen.
Olen puhunut.
Palaan levy-arvostelun myötä. Loskaista viikonloppua.
P.S Tämä kirjoittaminen on onnistunut olemaan terapeuttinen keino ja olen saanut avattua joitakin mieleni solmuja. Vaikkakin välillä höpisen milloin mistäkin aiheesta, niin yhtä kaikki terapeuttista. Olen lisäksi saanut inspiraatiota hieman takaisin, ja pari biisiä on syntynyt. Olen myös laittanut hakemuksen kahteen eri teatteriprojektiin, jos vaikka pääsisin edes koe-esiintymään.
Kyllä se tästä, vaikka vielä on paljon tekemistä itsensä ja elämänsä kanssa.
-ARTo
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti