Uusi viikko ja paluu menneisyyteen.

Onko tunne, että et osaa oikein mitään, tuttu sinulle? Minulle se on.
Tai sanotaanko että osaan vääriä asioita.
Sellaisia asioita joilla tienaaminen vaatisi uupumatonta taistelutahtoa, ja sellaisia taitoja joilla leipänsä tienaaminen on kovan työn takana, joskaan sitä sittenkään elantoaan siitä saa.

Tänään kirjoitan tai aloitan tarinani viidentoista vuoden takaa.
Palaan aikaan jolloin Valkolakki oli juuri saatu päähän ja maailma oli avoinna.
Tämä on myös terapeuttinen keino löytää vastauksia siihen miksi sairastuin?
Onko sairaus ollut mukanani jo pidempään, ja puhjennut nyt vasta kokonaan?
Sitä yritän selvittää. Teksti ei ole kevyttä, mutta kiitos jos jaksat lukea.

Vuosi 2003

Lukion jälkeen minulla ei ollut oikeastaan mitään suunnitelmia.
Sen tiesin, etten halunnut lähteä opiskelemaan jotain vain opiskelemisen vuoksi, vaan sen pitäisi sitten oikeasti puhutella minua. Nyt jälkikäteen kun pohdin asiaa, niin ehkä olisi kannattanut.

Toisille se on selkeää, Oikis, Lääkis, jne.
Kirjoitusten jälkeen aletaan pänttäämään pääsykokeisiin, ja seuraavien vuosien suunnitelmat ovat selvät.
Minulla suunnitelmat eivät olleet selkeitä.
Minä valmistauduin puolustusvoimiin eli armeijaan menoon, ja siitä selviämiseen.
Se oli ainut tosi asia joka silloin oli tiedossa.

Selvisin. Puolella vuodella.
Aliupseerikouluun olisin päässyt, mutta silloin se ei tuntunut hyvältä ajatukselta.
Minulla oli siihen aikaan lupaava bändi nimeltä Vesilaitos, ja halusin vain äkkiä pois intistä, jotta hyvin alkaneet bänditouhut voisivat jatkua.

Eivät jatkuneet kovin pitkään.

Vesilaitos hajosi ja varmasti omaa syytäni osittain.
Onnistuin sotkemaan kaikki vitun asiat.

Muutin pois vanhempien luota koska siellä olisin tullut hulluksi, vaikka heitä rakastankin.
Mutta halusin jo kokeilla omia siipiäni.

Ei olisi kannattanut kiirehtiä.

Yksin asuminen toi mukanaan viihteen ja viihteellä olon mukavuudet.
Arki-illat treenien jälkeen jatkuivat kapakkaan.
Seuraavan päivän krapula esti töihin menon.
Olin tuohon aikaan Postinjakaja, ja työt alkoivat joka aamu klo 6.30.
Välillä tulin kotiin vasta klo 4, joten siitä voi päätellä miten meni noin omasta mielestä.
Muutenkin tuli valvottua ja vähät välitettyä muusta kuin hauskanpidosta.

Olin toki nuori ja nuoret tekee kaikenlaista hölmöä, ainakin jotkut nuoret.
Minä kuuluin niihin semihölmöihin.

Seuraava nyrjähdys olikin sitten se, että olin muuttanut omilleni, ja menetin työni kun elin miten elin, ja sitä kautta loppuivat tulot.
Työssä Postinjakajana ei ollut mitään vikaa, päinvastoin.
Lyhyet työpäivät, kunto pysyi hyvänä ja asiakkaina mukavia ihmisiä.
Työkaveritkin olivat eri kivoja ja lämmöllä heitä muistelen.

Mutta menin sitten ja ryssin sen homman.
Vuokranmaksu, laskut, treenikämpän vuokra, kaikki erääntyivät.
Yhtäkkiä olin antanut tilanteen mennä niin pitkälle, etten enää meinannut päästä siitä pois.
En kehdannut puhua kellekään ja ahdistus oli suuri.
Ainoastaan kännissä saatoin avautua mutta en silloinkaan kokonaan, vaan puolivillaisesti.
Olin aika syvällä suossa, ja se alkoi näkyä käyttäytymisessänikin.
Lopulta vuokravelkaa oli niin paljon että häätölappu tipahti luukusta.

Minun oli pakko kertoa vanhemmilleni.
Häpeä oli suuri.
Velkaa oli vissiin kertynyt 6000 euroa, saattoi olla enemmänkin.
Joka tapauksessa Ulosotosta tuli silloin hyvä tuttuni.

Olin epäonnistunut.

Ja joka ikinen päivä toivon että voisin palata noihin aikoihin ja toimia toisin, olla vastuuntuntoinen ja että elämänhallintani olisi erilaista.
En voi, mutta kaikesta oppii, niin väitetään, vaikka ihminen kyllä voi toistaa virheitään, ja se on fakta.
Tai vaikka ei itse haluaisi toistaa niitä, niin elämä saattaa tehdä kaikkensa jotta pohjalta pinnalle nouseminen olisi mahdollisimman vaivalloista.
Ehkä elämä haluaa karaista toisia meistä kunnolla, jotta oppisimme olemaan ja elämään nuhteetonta elämää.

Vanhempani pelastivat minut ja olen siitä ikuisesti kiitollinen.
En tiedä vieläkään miten minun pitäisi vastata, miten kiittää?

He maksoivat velat ja näin ollen sain mahdollisuuden uuteen alkuun.
Tosin jouduin nöyrtymään ja muuttamaan takaisin kotiin, mutta se oli varmasti näin jälkikäteen hyvä ratkaisu.
Haluaisin maksaa kaiken takaisin mitä olen saanut, mutta ei minulla nykytilanteessa ole koskaan ylimääräistä rahaa.
Samalla olen varmasti jäänyt heidän silmissään ikuisesti vastuuttomaksi ihmiseksi, joka ei pärjää oman taloutensa ylläpitämisessä, eikä osaa käyttää rahojaan.
Mutta eipä sitä tarvitse erikseen minulle kertoa, että luuserihommaahan tuollainen on, ainakin jostain näkökulmasta katsottuna. Onneksi uskalsin kertoa asiasta ennen kuin epätoivo olisi ottanut kunnon niskaperseotteen.

Vanhempani

Isäni on tarkanmarkan mies ja hän on ollut aina perheemme laskukone.
Hän on elänyt niukasti ja käyttänyt rahaa vain tarpeelliseen.
Minua on aina muistutettu vanhempieni kautta siitä, miten he ovat jo nuorena joutuneet töihin.
Miten vanhempani tulivat toimeen ja elivät yksiössä niin että siivouskomerossa asui vielä äidin serkkukin , oli pakko vähän keventää, sori, mutta suurin piirtein näin asiat ovat heidän nuoruudessaan olleet.
Isä on pitänyt perheemme meiningit kurissa, ja yrittää edelleen, tosin niin että äiti toimii ikään kuin isän viestintuojana! Ja aina sitä jollain tapaa yrittää edelleen toimia niin etteivät vanhempani joutuisi pettymään. On aina ihan yhtä nöyryyttävää pyytää apua, oli se sitten rahallista tai muunlaista sellaista. Olen muutenkin aina uskonut siihen, että en ole ollut sellainen poika minkä isä olisi halunnut, ja etten ole onnistunut elämään hänen odotustensa mukaan, joten jo siksi on aina yhtä häpeällistä myöntää aika ajoin olevansa epäonnistunut.

Minä olen erilainen ja ehkä minuun on iskenyt jokin Geeni X- huoleton, enkä ole saanut sellaista luonteenlujuutta ja itseankaruutta kuin mitä isälläni on. Isäni työmoraali oli niin vahva, että lopulta ainut mikä hänet viisikymppisenä pysäytti, oli sydäninfarkti. Olisi hän varmasti tehnyt töitä senkin jälkeen, mutta se oli sitä aikaa kun viisikymppinen oli työelämässä totaalisen out ja jos vielä kaupan päälle olit ohitusleikattu, niin mahdollisuudet työllistyä uudelleen olivat aika mitättömät.
Ja voitte kuvitella mitä se, ettei saa työtä ja joutuu eläkeikään asti olemaan toimettomana, tekee sellaiselle ihmiselle kuin isäni on? Ihmiselle joka on pienestä asti tottunut tekemään töitä.

Onneksi sentään edes lannistumattomuutta minussa on, sillä kuluneet 15-vuotta olisivat vieneet heikomman jo hautaan, mutta jokin on saanut aina taistelemaan.
Ehkä olisi ollut ihan hyvä jos kaikkea ei olisi vaan niellyt sisäänsä ja jättänyt sinne.
Mutta parempi nyt kuin ei koskaan. Uskon.

Palataan vielä vanhempiini, he ovat kuitenkin yhdessä pääosassa tätä elämäkseni kutsuttua näytelmää, vaikkakin itse tätä elämääni elän ja omien ratkaisujen johdattelemana, niin silti heillä on roolinsa niin kauan kuin he täällä ovat kanssani. Ja senkin jälkeen heidän opetuksensa kulkevat mukanani,  ja siirtyvät varmasti myös jälkikasvulleni ja niin edes päin.

Millainen on äitini?
Äitini on ehkä enemmän kuin minä, ja elää sydämellään, mutta on myös vanhemmiten muuttunut stressi-ilmiöksi, eikä enää osaa nauttia samalla tavalla elämästä, eikä rentoutua.
Osasyyllisiä olemme varmasti me lapset jotka aiheutamme huolia, ja onhan äitini suorittanut elämänmittaisen hoitotyön vaikeasti kehitysvammaisen siskoni huoltajana.
Se että hoitaa 36-vuotta ihmistä, joka fyysisesti on kehittynyt aikuiseksi mutta mieli on jäänyt taaperon tasolle, on helvetinmoisen hatunnoston arvoinen asia!!
Äiti on ruokkinut, pessyt, vaatettanut ja hoitanut siskoni asioita oman terveytensä kustannuksella, ja eihän kukaan loputtomiin jaksa sellaista, eikä tarvitsekaan.

Kun siskoni viime vuonna sai lopulta asuntolapaikan, oli se varmasti iso muutos vanhemmilleni niin positiivisessa kuin negatiivisessakin valossa.
Se että yhtäkkiä oletkin vapaa siitä napanuorasta joka on ollut kiinnittyneenä lapseesi lähes neljäkymmentä vuotta, ei ole vain helpotus vaan myös suuri hämmennyksen ja haikeuden hetki.
Lopulta olisi aikaa elää itsellensä, mutta ei luopuminen ole koskaan helppoa, ja huoli on jatkuvasti läsnä siitä miten ihminen joka ei itse osaa pyytää mitään, eikä itse pysty huolehtimaan itsestään pärjää ilman vanhempiaan.

Minulla on niin huono omatunto tästäkin asiasta ja haluaisin olla enemmän siskoani varten, mutta jotenkin välttelen asuntolaan menoa ja pelkään sitä todellisuutta mikä siellä mahdollisesti odottaa, kun vielä päivittäin saa lukea sairaaloiden, vanhainkotien yms huonoista oloista ja henkilökuntavajeista, niin helposti sysään ajatuksen vierailusta sivuun.
Toisekseen, tiedän tapaavani häntä aina kun vanhempani ottavat hänet kotiin "lomailemaan".
Mutta silti tunnen itseni välinpitämättömäksi ja kylmäksi kun en ole häntä käynyt asuntolassa tapaamassa.

Mutta siis vanhempani ovat tosiaan nyt ainakin osittain oman työnsä siskoni omaishoitajina tehneet, ja eihän vanhemmuus koskaan lopu, mutta mielestäni he ansaitsevat "vapaat vuotensa".
Olen aina halunnut uskoa että myös siskoni olisi halunnut olla kaikkea muuta kuin vanhempien avun ja tuen varassa elävä ihminen. Hän tuskin on vihainen siitä ettei vanhempani enää jaksaneet.
Ja toivon että hänellä on hyvä olla siellä asuntolassa vaikkei se kotia varmasti voitakaan.

Mutta tällaisia ajatuksia tänään ja nyt on pakko mennä hakemaan muksut päiväkodista, tulee jo huono omatunto siitäkin kun minä täällä jauhan menneistä ja he ovat tuolla ulkona pakkasessa, vaikka he todennäköisesti sanovat minulle, että miksi isi tulit näin aikaisin.

Kiitos jos jaksoit lukea tänne asti.

Palataan

Rakkaudella, Arto