Tämä on ainakin osittain nähty

Raikasta Maanantaita kaikille ja tsemppiä alkavaan viikkoon.

Nukuin pois univelkaa, tosin pätkittäisiä "lyhytfilmejä" katsellen. Ainakin ne olivat parempia kuin yön unet, jotka olivat sitä luokkaa että heikompaa hirvittäisi. Kaikki painajaisia ja sitten kun välissä heräät, niin joudut hetken miettimään että oliko tuo äskeinen todellista vai ei, kunnes myönnät itsellesi että ainoa outo asia siinä hetkessä on korvaasi Darth Vadermaisesti hönkivä narttu, enkä tarkoita nyt vaimoani, vaan talonvahtiamme Vickyä. Hän kävi kai vain kertomassa, että makkaraa tai muuta vastaavaa makupalaa olisi kiva saada myös yöaikaan. Hän on varsinainen ihmiskuiskaaja.

Haluan kiittää siitä valtavasta tuen määrästä jota sain viime kirjoituksen tiimoilta. <3 Lämmitti mieltä ja sydäntä. Kiitos.

Ei ollut helppo julkaista sitä. Tajusin että otin aika vahvasti kantaa tiettyyn asiaan ja olin hyvinkin avoin. Mutta ehkä rehellisyys itselle ja muille on aina se paras vaihtoehto, ja enkä minä niinkään välitä mitä muut minusta tai höpinöistäni ajattelevat. Tärkeintä on jos joku muu samassa tilanteessa oleva, tai missä tahansa tilanteessa oleva voi saada voimia ja rohkeutta omaan elämäänsä.

Tällä viikolla pitäisi kai jaksaa tehdä päätöksiä. Ahdistaa koko ajatuskin, mutta lopultahan se on tehtävä. En ole juuri kaivannut takaisin siihen elämään mistä tämä kaikki sai alkunsa.
Toki sitä pohtii väkisinkin että onko tuottanut pettymyksen, ja onko jättänyt ihmisiä pulaan työpaikalla, se on se vaikea puoli minussa, kun pitäisi osata keskittyä itseensä.
Ja kuten puolisoni totesi, en ole kiitollisuuden velassa kenellekään ja ei elämässä voi ennustaa mitä tuleman pitää, vaikka toki 0700 alkuisissa numeroissa niin väitetään.

En nyt kykene enempiin löpinöihin, mutta palataan taas asiaan.

Talvi yllättää Suomen, oletko valmis.

-Arto

Taiteilijantauti eli sananen masennuksesta

Masennus Taiteilijantauti, vai onko?
Minun tapauksessani enemmänkin luovan, herkän, tunnollisen ja kunnianhimoisen ihmisen tauti.
Mutta masennus ei katso ammattikuntaa, ei statusta, ei käytyjä opinahjoja.
Masennus on merkki siitä että olemme ihmisiä, ja vain rajallisin voimin varusteltuja sellaisia.
On toki superyksilöitä, joita ei pysäytä kuin kuolema tai äkillinen sairauskohtaus, mutta masennus on merkki, ja tuo henkisesti ja fyysisesti ravisteleva kutsumaton vieras on syytä ottaa vakavasti.

Nyt reilun kahden kuukauden mittaisen sairasloman jälkeen, uskallan jo varovasti myöntää itselleni että näin piti tehdä, ja että minun oli pysähdyttävä.

Koska ihmisen tulee pysähtyä? Milloin ei enää voimavarat riitä? Harvalle kai kukaan tulee sanomaan, että hei, nyt sinä olet masentunut ja palanut loppuun. Kyllä ihmisestä varmaankin voi huomata merkkejä moisesta, mutta kun kukaan meistä paitsi lääkärit, eivät ole lääkäreitä.

Itse pysähdyin Syksyn alussa ja huomasin eräänä aamuna, että minulla ei ollut tahtoa, ei voimia, ei kiinnostusta lähteä töihin.
Yritin kovasti itselleni saarnata, että olen vain laiska ja että kyllä se siitä. Nyt vaan otat jätkä itseäsi niskasta kiinni ja menet ovesta, matkaat työpaikallesi ja hoidat hommasi kuten ennenkin, kunnes sohvalla edelleen istuessani ja työajan jo alkaneena, tajusin ettei minua kyllä kiinnosta mikään mukaan.
Pohdin ja pohdin.
Hiki valui selkääni pitkin kun ahdistus siitä että minun pitäisi olla töissä, ja että nyt olen huono ihminen, kuristi kurkkuani.

Otin ensimmäisen askeleen. Ilmoitin töihin että "Minulla menee huonosti", ja esimiehelle kerroin enemmän huonon oloni taustoista, vaikka ne eivät hänelle varsinaisesti kuulukaan, mutta kun olen luonteeltani tällainen, että haluan selvittää sekä itselleni että muille syitä toimintaani.

Aloin tunnistaa asioita/oireita, ja kun lääkärissä täytin paperia jossa kyseltiin tietynlaisten oireiden voimakkuuksia, ja sitä kautta mitattiin masennuksen vaikeusastetta, aloin itkemään.
Siinä kohtaa tunsin, miten loppu olin.

Nyt tätä kirjoittaessanikin käteni hikoilevat ja jalat vispaavat hermostuneesti, mutta asiasta kirjoittaminen, puhuminen, on terapeuttista. Toisena keinona käytän musiikinluomista, johon olen pikkuhiljaa alkanut taas saamaan inspiraatiota. En ota paineita siitä että syntyykö lyriikkaa, syntyykö hyviä kertosäkeitä, vaan kirjoitan kun siltä tuntuu ja kirjoitan sekä sävellän sellaista, mikä tuntuu itsestä hyvältä.

Myös paineet musiikintekemisessä voivat kasvaa sietämättömiksi, ja sitä kautta sinulla on vain hiilikopioitua paskaa, joka ei puhuttele millään tavalla. Olen intohimoinen ja kunnianhimoinen myös musiikin suhteen, ja jossain kohtaa kadotin myös nuo piirteet, ja yritin tehdä jotain, mitä valtavirta haluaa, vaikka todellisuudessa minulta ei odota kukaan yhtään mitään. Parasta jälkeä olen tehnyt silloin kun en ole itse odottanut itseltäni mitään, ja kun hartioilla ei ole saarnannut painepiru.
Flow ja vapaus ovat parhaita isäntiä luomistyössä, ja ne minunkin kannattaa muistaa kun seuraavan kerran odotan itseltäni liikoja.

Mutta siis takaisin tähän hetkeen.

Masennus ei ilmene vain uupumuksena, ja uupumus ei ole vain tarve nukkua koko ajan. Mutta nukkumista kohti olisi päästävä, jotta eheytyminen voi alkaa.
Kohdallani masennus ja loppuun palaminen ilmeni yliaktiivisuutena, en osannut enää rentoutua, enkä rauhoittua. Olin kuin pantteri häkissä, ja pystyin keskittymään yhteen asiaan vain hetken.

Masennus on myös itseinhoa, tyytymättömyyttä ja elämää vailla nautintoa.
Lääkärin kautta psykologille ja siitä psykiatrille kävi tieni, ja täytyy sanoa että pelästyin kun minulle sanottiin, että nyt oli viimeinen hetki lähteä rakentamaan itseäni uusiksi.
Mutta pelätä ei kannata, on lopulta helpottavaa kun voi todeta, että minä en jaksa, ja minun on ymmärrettävä se tosiasia, että tämä on minun elämäni, ja itse itselleni olen itsestäni vastuusta.
Jos minulla ei mene hyvin, se heijastuu läheisiini.
Eikä mikään työ, musiikki, tms ole niin tärkeä, että se saisi ajaa minut ihmisraunioksi läheisteni kustannuksella. Minä, lapseni ja puolisoni ovat ne, joiden elämä on ensisijalla.

Olen työskennellyt varhaiskasvattajana kymmenen vuotta ja se jos mikä on ala, jossa pitäisi osata pitää oma ja muiden elämä erillään. Omalta osaltani työaikana teen toki parhaani lasten ja perheiden hyväksi, mutta kun töistä lähden ja oven takanani suljen, niin silloin pitäisi niiden työasioiden jäädä sinne ja näyttämölle astua oman elämän. Helpommin sanottu kuin tehty, etenkin jos olet ajatteleva tunneihminen kuten minä. Ja tässä juuri yksi osasyy tähän tämän hetkiseen tilaani, en pystynyt työn ja kodin välillä on/off kytkimen käyttöön. Eikä sitä helpota nykytilanne varhaiskasvatuksen piirissä, jossa ryhmäkoot kasvaa ja lapsia joilla on haasteita käyttäytymisessä, kehityksessä sekä tunnepuolessa, on jatkuvasti enemmän.
Tämä nykyinen linja ei palvele ketään. Me kasvattajat alamme olla aseettomia, ja työkuorma ylitäyteen lastattu. Sanon ihan suoraan että mielestäni varhaiskasvatus kaatuu jonakin kauniina päivänä päättäjien päätöksien takia, kun heillä ei ole minkäänlaista realistista tietoa siitä, mitä elämä päiväkodeissa on. Ja sitä katastrofia en halua jäädä katsomaan. Niin paljon kuin pidän lasten kanssa työskentelystä, tai sanotaanko pidin, niin tuo kaikki ei ole oman terveyden laiminlyönnin tai pahimmassa tapauksessa menettämisen arvoista.

Edellä kerrottu on pähkinänkuoressa myös yksi suuri syy tähän loppuun palamiseen, ja kun ei ihminen voi lasten parissa työskennellä puolivaloin. Kaikki aistit on oltava koko ajan viritettyinä äärimmilleen ja lapsille ei voi sanoa, että menkää toisen tädin tai sedän luokse, en minä ainakaan voi.
Haluan olla lapsille luotettava ja turvallinen aikuinen, joka on saatavilla ja joka kuuntelee sekä vastaa kysymyksiin aina kuin tarve vaatii. Ja sitä minä en itse kokenut enää olevani. Enkä minä halua olla vain puolittain läsnä. Työn pitää myös olla tyydyttävää ja jälki kiitettävää. Sen ei kuulu ahdistaa ja tuoda painajaisia lähes joka yö.

Pystynkö palaamaan nykyiseen työnkuvaani, vai löydänkö kevyemmän ja vähemmän kuormittavan työympäristön, sen aika näyttää, mutta nyt on päästävä takaisin "elävienkirjoihin".

Syitä tähän kaamostilaani on monia muitakin ja niistä kerron lisää myöhemmin.

Voi olla että joillekin tämä teksti tulee yllätyksenä, sillä ei masennus, burnout tai ahdistus välttämättä näy päälle päin, ja itse olen ainakin sellainen että kun olen jossain tekemässä mitä nyt sitten ikinä, niin olen siinä hetkessä, enkä anna ongelmien häiritä. Ja koska en ole antanut ongelmien häiritä vaan olen vaan antanut niiden kasaantua hartioilleni, niin tässä tulos.

Onnekseni minulla on hyviä ystäviä jotka ovat kehottaneet minua rohkeasti kulkemaan kohti unelmia.
Ystävääni lainatakseni, "On parempi olla köyhä ja onnellinen, kuin Onneton ja rikas".  Rahaa tarvitsee aina, mutta tuossa lauseessa piilee totuuden siemen.

Jatkan matkaani, ja elän päivän kerrallaan. Rakennan itseäni ja koitan tervehtyä.
 Kiitos teille jotka olette tukenani.  Ja pahoittelut kirjoitustyylistäni joka on rivosti poukkoilevaa ja hilluu kuin humaltunut tilhi pillurallia lennellessään.

Mukavaa Syksynjatkoa ja muistakaa kuunnella Musiikkia. Muistakaa elää ja nauttia elämisestä.

-Arto

Palaan asiaan.

Lauluterapia

Olen Arto Sirkiä, 34-vuotias laulaja ja lauluntekijä.

Tässä blogissa kerron teille laulujeni synnystä ja avaan teille ajatuksiani musiikista, musiikintekemisestä ja kirjoittamisesta.
Lisäksi pohdin ääneen musiikin merkityksestä eri elämän vaiheissa ja sen vaikutuksista emotionaalisesta näkökulmasta.

Julkaisen tänne live-esityksiä uusista kappaleistani, joita en ole vielä äänittänyt. Lisäksi saatan soitella kävijöiden iloksi myös vanhempia kappaleitani.

Ideana on tuoda laulut lähelle kuulijaa, intiimisti ja unplugged meiningillä.

Saatan myös heittäytyä hurtin huumorin valtaan ja tulla riivatuksi verbaalidemonin toimesta, kun oikein heikko hetki koittaa.

Kirjoitan myös avoimesti Masennuksesta ja Ahdistuneisuushäiriöstäni jotka minulla on diagnosoitu,

Teksti on henkilökohtaista ja puhun siinä ihan itse, yhtään häpeilemättä.

Antoisia hetkiä laulujeni ja kirjoitusteni parissa.

-Arto