Hyvää huomenta.
Unihiekan vielä raiskatessa silmiä ja mielen ollessa puolihypnoosissa, isken hampaani toiveikkaana tähän UMK-Buffetin toiseen kattaukseen.
Eilinen kuuntelukierros täytti ikävästi hampaankoloni ja sai minut epäilemään tämän viisukarsinnan kilpailijaehdokkaista päättävien henkilöiden mielenterveyden tilaa ja huumorintajua.
Osa biiseistä tuntui ihan huumorivitseiltä, vaikka toki Euroviisuissa on nähty jos jonkinmoisia kerman kirnuajia ja foliohattuisia kummajaisia, niin silti.
Huumori on musiikissa mielestäni vähän sellainen on/off juttu, joka voi toimia hyvin harkittuna tai sitten ampua pahasti omaan jalkaansa.
Suomessa on muun muassa rap-artisti Spekti, jolla on loistava taito tarjoilla satiiri ja draama samassa keitoksessa. Hän on verbaaliakrobaatti joka todella osaa valita sanansa, ja uskaltaa sekä nauraa että "itkeä" yhtä aikaa hyvin kipeillekin asioille. Videoissa ja musiikissa näkyy se vakavuus millä niiden tekoon suhtaudutaan, mutta silti osataan hienosti heittää sekaan huumoria, jolloin lopputulos on oivallista hymyn suupieliin saavaa rap-musiikkia.
Eilisessä viisikossa oli kolme artistia joihin suhtautua vakavasti, ja kaksi muuta aktia jotka vaikuttivat enemmän siltä kuin olisivat Vapunvieton jälkihuuruissa päättäneet alkaa tekemään musiikkia.
Juuri näitä myöhäisherännäisiä entisiä pornotähtiä ja talkkareita, jotka vielä entisen elämänsä maineen rippeillä pyrkivät epätoivoisesti tarttumaan vielä siihen viimeiseen oljenkorteen.
"jos ei muuta, niin julkaisen levyn." Minä en voisi tuottaa tällaista. Ellei sitten artistilla olisi tarjota salkullista suojelurahaa, jonka avulla voi paeta häpeää Pattayalle.
Mutta toivo elää ja pitemmittä puheitta siirrymme Musiikillisen tutustumismatkan äärelle.
Käytän muuten pisteytyksessäni ihan oman elämän arvoasteikkoa nollasta kymppiin.
Knucklebone Oscar & The Shangri-La Rubies: Caveman
http://yle.fi/aihe/artikkeli/2016/11/23/knucklebone-oscar-shangri-la-rubies-caveman
Knucklebone Oscar eli Oskari Martimo.
Mies joka on kuin yhdistelmä Jack Blackia, Elvistä ja Sutenööriä.
Muistan ensikosketukseni tähän energiseen rokkifrettiin aavistuksen arvelluttavasta Anoppi ohjelmasta, jota pyöritettiin SubTv:llä ja jota juonsi kevyesti lespaava outo androgyyni.
Anopissa etsittiin unelmienkumppania äidin avustuksella(kyllä), ja Oskari oli shown rivosti sinne tänne poukkoileva kapellimestari joka raiskasi kitaraansa kuin entinen koirani sohvatyynyä.
Mietin usein että mitä vittua? Onko tämä ohjelma kokonaisuudessaan tuotettu Auroran sairaalan potilaiden voimin? Mutta katsoin kuitenkin kyseistä sarjaa, sillä siinä oli jotain tuhmaa ja kiehtovaa, mitä en kehdannut ääneen sanoa.
Nyt tämä Oskari jota voidaan kutsua hyvin jo oman asiansa pioneeriksi , esittelee meille juurevaa blues ja rock-musiikkiaan burleskiduon värittämänä.
Odotukset ovat korkealla, sillä rehellisellä rock-musiikilla on nykyään enää harvoin asiaa näihin geimeihin missä Autotunetettu konepoppis näyttelee pääosaa.
Siitä pisteet UMK-tuomaristolle että ovat uskaltautuneet ottaa edes vähän väriä muuten niin tasalaatuisen kattauksen sekaan.
Mutta hyvin pian huomaan että se mitä tältä odotin, oli liikoja pyydetty.
Jouduin kuuntelemaan tämän moneen kertaan ja lopulta toteamaan että tämä biisi menettää mahdollisuutensa roiskiessaan joka suuntaan ilman kunnollista draamankaarta ja sisältävän aivan liikaa kaikkea, onnistuen kuulostamaan enemmän itsetuhoparaatilta kuin rouhevalta rockkappaleelta, tai tällainen fiilis minulle ainakin tuli.
Kappale on kuin esittäjänsä, vallaton, hyperaktiivinen, ja paikkoja tosin tällä kertaa hampaista rikkova hahmo, tai voi kai tämän kuullessaan joku kotinsakin rikkoa, mene ja tiedä.
Voi olla että tämä iskee livenä-tajuntaan ja joudun nielemään sanojeni lisäksi Knucklebonerin orkkuliisterit, mutta juuri nyt tämä ei iske tarpeeksi, jotta voisin sen lähettää Kiovaan.
En tiedä olisinko tuomarina valinnut edes Suomen finaaliin.
Samalla mietin että oliko tämä oikeasti parasta rehellistä rokkia mitä kolmen, neljänsadan demon joukossa oli tarjolla? Vai oliko tämä sellainen kuuluisa, "nimellä finaaliin" juttu.
Biisissä on aineksia, mutta ne ainekset ja mahdollisuudet on heitetty roskiin maustamalla kappale aina allergiakohtauksen uhallakin varottavasti yskiväksi musiikkihirviöksi, joka tuo mieleen päiväkodin muskarituokiot, jossa kaikki haluavat soittaa yhtä aikaa ja ihan vitun kovaa.
Kertosäe "Caveman Wünderbar" jää kyllä jonnekin mielensyövereihin pervosti kuiskailemaan.
5.pistettä
Lauri Yrjölä: Helppo elämä
http://yle.fi/aihe/artikkeli/2016/11/23/lauri-yrjola-helppo-elama
Jaahas. Kilpailun ainoa suomenkielinen musiikkiesitys. Tavallaan toivoisi että kaunis ja moneksi taipuva kielemme olisi paremmin edustettuna, mutta no can do.
Tämän kappaleen vahvuus on kertosäkeessä jossa on kivasti lainailtu Antti Tuiskua, Happoradiota ja
Kasmiria. Ei hassumpaa, mutta sitten sanoitus joka on sitä samaa nuorenmiehen vuodatusta Rakkaudesta, ja odotuksista sen suhteen, latistaa tunnelmaa. Lisäksi kun laulun miksaus on saatu kuulostamaan siltä että esittäjä on tukkoinen puberteetti jolla on äänenmurros pahimmassa vaiheessa, niin hyvän biisin viitta jätetään vielä naulakkoon roikkumaan.
Lauri on komea nuorimies ja laulajanakin ihan mukiinmenevä, mutta kaikessa kuuluu sellainen pieni kokemattomuus ja ujous, joka tosin voi tuoda pisteitäkin. Äidit ja tyttäret tykkää.
Suomenkielestä ja suhteellisen raikkaasta sävellyksellistä näkemyksestä tienaa tällä kertaa 7.pistettä.
Nyt minun on pakko kyllä lopettaa tältä erää tämä kirjoittaminen.
Jätän loput kolme musiikkiannosta myöhemmälle ajankohdalle, ja totean että edelleen Emma on näissä bileissä vahvin ehdokas tuomaan Suomelle.....sijoituksen.
Mukavaa päivää.
-Arto
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti