Tunnen olevani etuoikeutettu että saan olla isä, että kuulun siihen joukkoon jotka ovat voineet aikaan saada jälkikasvua. Onhan se hienoa nähdä omien hyvien ja huonojen puolien yhdistyvän persoonassa, joka on kuitenkin aivan omanlaisensa, ja hyvä niin. Olisi kammottavaa jos olisimme kopiokoneita, vaikkakin toki lapsissaan paljon itseään näkee, ja usein saa kuulla että poikani on ihan kuin minä pienenä, ja tyttäreni ihan kuin äitinsä pienenä (myös isona).
Isyys ei ole silti yhtä juhlaa ja näin kuusi vuotta isän roolissa olleena voin sanoa että ei tässä ole mitään kadehdittavaa.
Tämähän on jumalauta jatkuvaa huolta ja jaksamista. Rakkautta äärirajoilla.
Pelkoa tulevaisuudesta, pelkoa nykyhetkestä.
Ymmärrän hyvin sen että jotkut miehet katoavat kun kuulevat ilouutisen naiseltaan,
-Sinusta tulee Isä.
Kyllä se oli yhtä aikaa hämmentävää, iloista ja pelottavaa aikaa, kun yhdeksän kuukautta valmistaudut vanhemmuuteen. Minä olin ainakin ihan pihalla ja en osannut oikein puhua koko asiasta.
Olin aina ajatellut että haluan olla isä, mutta kun se asia realisoitui, niin kyllä siinä ilotulitteet olivat suutareita ja teki mieli juosta karkuun.
Miten minä voin huolehtia jostakin niin avuttomasta kun itsekin olen vielä ihan epäkypsä? Tuo oli päällimmäisenä ajatuksena.
Enkä yhtään halua tässä vähätellä äidin roolia. Itse tulisin varmaan hulluksi kun tietäisin kantavani uutta elämää sisälläni, ja olisin koko ajan aistit avoinna vauvan jokaiselle liikkeelle. Ja kaikki ne kivut, säryt sekä kehon muutokset. Huh.
Mutta kirjoitan nyt isän näkökulmasta kun me isät ollaan usein hiljaa näistä asioista.
On hullua tuntea ylpeyttä ja rakkautta samaan aikaan vitutuksen ja ahdistuksen kanssa.
"Aivan mahtavaa minusta tulee Isä. Voi mitä kaikkea voinkaan tehdä lapseni kanssa yhdessä. Ihanaa.
Hyvästi yöunet. Hyvästi seksielämä. Kamalaa"
Eikä näitä tuntemuksia ainakaan helpottanut puolisoni vaikea raskaus, jonka loppupuolella oli vielä alkava raskausmyrkytys.
Esikoisemme syntyikin sitten kuukautta ennen laskettua aikaa, ja hyvä niin näin jälkikäteen ajateltuna. Trilleri Kätilöopistolla kesti 48 tuntia ja oli aivan hirveää seurata puolisoni tuskaa synnytyksen aikana. Mitkään puudutukset eivät tuntuneet auttavan.
Poika ei vaan meinannut tulla ulkomaailmaan, ja oli vinossa yms yms....
Lopulta hänet vedettiin imukupilla ulos kaikkien muiden Saw elokuvien kohtauksilta näyttäneiden operaatioiden jälkeen.
Näky ja tunnelma oli kaikkea muuta kuin romantisoidut synnytyskohtaukset Hugh Grant elokuvissa.
Jos minä olin loppu ja väsynyt, niin voitte kuvitella miten väsynyt puolisoni oli.
Kaiken tämän keskellä kuitenkin onnenkyyneleet valuivat poskia pitkin.
Siinä hän oli. Ensimmäinen lapseni. Poika!
Pääsinkin tutustumaan häneen saman tien ihan kunnolla kun puolisolleni tuli komplikaatioita ja hänet vietiin leikkaussaliin. Onnenhetki vaihtuikin äkkiä pelonhetkeen.
Jäin kahden tuon vastasyntyneen poikani kanssa.
Kukaan ei käynyt kertomassa mitään väliaikatietoja.
Kuulin vain hoitajien puhuvan käytävällä, että puolisoni menetti paljon verta.
Olin todella huolissani. Päässäni kävi vaikka mitä kauhukuvia.
Mitä jos jään yksin tämän pienokaisen kanssa? Miten minä voin tarjota mitään sellaista, mitä hän olisi äidiltään saanut? Hyvin minut kyllä koulutettiin sen vuorokauden aikana kun vietin aikaa yksinäni poikani kanssa, odottaen edes jotain uutisia puolisostani.
Opin antamaan maitoa, ja vaihtamaan vaipan, ja pesemään lapsen.
Lopulta kaikki kääntyi parhain päin.
Pääsimme kotiin ja puolisoni selvisi hengissä vaikka kyllä hän oli kipeä vielä pitkään sen jälkeen.
Olimme nyt perhe.
Ja minä en vieläkään oikein tiennyt että miten päin olla.
Pakenin tilannetta monesti baariin kavereiden kanssa. Olin ihan paska isä.
Rakastin lastani, mutta pelkäsin rakastaa. Pelkäsin itseäni että en osaa olla isä.
Miten noin pienen kanssa ollaan? Mitä minä puhun sille?
Enkä edes itse aina tajunnut miten etäinen olin, vaan sain siitä kuulla puolisoltani jälkikäteen.
Harmittaa että en osannut olla tukena vanhemmuudessa silloin kun olisi pitänyt.
Silloin kun puolisoni olisi sitä eniten tarvinnut.
Olen siitä varmaan koko loppuelämäni pahoillani että olin niin pihalla ja että en puhunut siitä miten minua pelotti koko vanhemmuus, mutta olen yrittänyt kyllä olla maailman paras isä sen jälkeen. Ei se aina onnistu, mutta niin kauan kuin lapseni tulevat luokseni päivittäin, kietovat kätensä kaulani ympärille (tosin voi olla että haluavat vain kuristaa minut) ja sanovat "Minä Rakastan sinua isi ja sinä olet niin ihana." Niin olen kai onnistunut jossain määrin.
Tyttäreni syntyi kolme vuotta esikoisemme jälkeen ja sen syntymän kohtaaminen olikin jo helpompaa. Oli jo tietoinen siitä mitä vanhemmuus suurin piirtein on, vaikkakin jokainen lapsi on omanlaisensa tapaus. Synnytyskin oli ns normaalisynnytys. Olin klo 11 Kätilöopistolla, ja 11:20 oli maailman ihanin tyttö syntynyt, ja hetkeä myöhemmin rintaani vasten tuhisemassa.
Rakastan lapsiani yli kaiken, enkä vaihtaisi hetkeäkään pois. Vanhemman Rakkauden pitää kestää kaikki mitä lapsen maailmaan ja lapsena olemiseen kuuluu. On jaksettava kohdata kiukut. On oltava joustava ja pitkäpinnainen, eikä se läheskään aina onnistu. Se ei poista rakkautta tai lasten tärkeyttä jos joskus huomaa ettei vaan jaksa. Välillä voisi oikeasti ottaa koneen Norjaan kun mikään ei auta ja lapsi vaan kiukkuaa joka asiasta. Vanhemmuus ei ole pelkkää juhlaa, eikä huoli ja välittäminen lopu koskaan. Kiukuttelun sietäminen ja huolenkantaminen jatkuvat vaikka lapsi varttuu aikuiseksi.
Siitä huolimatta olen ylpeä että saan olla Isä, vaikka se välillä ihan perseestä onkin, mutta sen kestää kun niin usein se on kuitenkin uskomattoman hienoa.
Isyys on ihmettelyä, yllättymistä, pelkoa ja kyllästymistä.
Isyys on onnea, rakkautta, ylpeyttä ja välittämistä.
Isyys on kaikkea mahdollista ja mahdotonta.
Hyvää Isänpäivää.
-Arto
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti