Tommi Läntisen kipparoima Boycott on minulle hyvinkin tuttu bändi, vaikkakaan en varsinaisesti yhtyettä ole koskaan fanittanut tai kuunnellut. Kiitos kuitenkin siskojeni, on minunkin korvieni käytäviin onnistuttu poraamaan suhteellisen suuri määrä kyseisen yhtyeen musiikillista antia.
Läntinen ja silloiset kahdeksankymmentäluvun originaalikokoonpanon jäsenet ovat tuijottaneet minua rock-uskottavasti siskojeni huoneen seinältä kun olin lapsi. Sieltä tuijottelivat niin ikään myös eräskin Ressu Redford ja Neumann. Ja näiden jokaisen herran niin Läntisen kuin kahden viimeksi mainittujenkin bändeiltä on jäänyt paljon elämään tajunnan perukoihin ja kotimaisen musiikin historiaan. Niitä legendaarisimpia biisejä lienee turha mainita tässä kohtaa.
Ja niin mukavaa kuin menneitä onkin muistella, niin nyt puhalletaan nostalgian pölyt hartioilta ja eletään tässä ja nyt!!
Vaikka en ole Boycott yhtyeen varsinainen fani aiemmin ollutkaan, niin Tommi Läntiseltä ja hänen musiikiltaan en ole voinut välttyä, tuskin kukaan on voinut.
Ja mielipiteitä tästä herrasta ja hänen musiikistaan on moneen asentoon.
Se on surullinen tosiasia että nyky-yhteiskuntamme trendi on, että julkkisjengiä dumataan somessa pierunkuorisohvien pohjilta älylaitteiden näytöt vihasta huurtuen.
Se on myös fakta joka julkisuuteen haluavan on hyvä tiedostaa, ja se on myös yksi julkisuuden hinta.
Pahoinvointi kärjistyy negatiivisuudessa jolle ei tunnu olevan muuta motiivia kuin se, että voi purkaa oman huonon olonsa muihin.
Siksi oli jopa aavistuksen järkyttävää lukea eräs yhtyeen comeback-albumin arvio, jossa päällimmäisenä loisti kriitikon henkilökohtainen mielipide Läntistä kohtaan, ja mukanerokas verbaaliakrobatia, jonka ensisijaisena tarkoituksena tuntui olevan ajatus, että mitä ne vanhat starat yrittää edelleen tippaletkujensa kanssa tulla elättelemään toiveita menestyksestä.
Ehkä minunkaan on turha puhua comebackista tässä yhteydessä, sillä kyseessä on ennemminkin yhtyeen uusi syntyminen, jossa kipparilla on uusi miehistö takanaan.
Mape Ollilalle tiedoksi, että niin kauan kuin henki pihisee ja musisointi onnistuu, niin kauan on lupa yrittää! Ja musiikki kuuluu kaikille!
Olen haaveillut siitä että saisin kirjoittaa arvioita joihinkin musiikkijulkaisuihin, ja nähdessäni Tommin reaktion kyseistä arviota kohtaan, tajusin että nyt on tärkeää ottaa kantaa, ja mikäs sen parempi kannanotto kuin kirjoittaa oma arvio kyseisestä abumista.
Eikä The Mighty levyn arvio ollut suinkaan ainoa laatuaan, jossa itse levyn sisältöön ei oltu juurikaan paneuduttu. Joten tulen kirjoittamaan tulevaisuudessa enemmänkin, mutta aloitetaan tästä.
Sain muuten kunnian näytellä yhtyeen uuden tulemisen käynnistäneellä musiikkivideolla yhdessä Juha Veijosen ja Eeva Litmasen kanssa, mutta lupaan teille että tämä arvio on täysin rehellinen ja The Mighty albumin sisältöön paneutuva, eikä mikään ulkomusiikillisia asioita läpikäyvä, elämäänsä kyllästyneen markan Kajavan kyhäelmä. Se siitä pohjustuksesta. Ugh!
p.s En ole koskaan ollut mikään pilkunviilaajien Laudatur, joten pahoittelut siitä
BOYCOTT:THE MIGHTY ****
Boycott on palannut tai uudestisyntynyt, miten sen haluaa kukakin tulkita.
Tommi Läntisen legendaarisesta yhtyeestä ei ole jäljellä enää muita kuin mies itse, mutta ehkä juuri siksi on mielenkiintoista lähteä tutustumaan tähän lähestulkoon uuteen versioon kyseisestä bändistä.
Soittopuolella lahjojaan tässä nykykokoonpanossa esittelevät Henrik Strang, Roope Riihijärvi, Niko Kokko, Petteri Korhonen ja Jaakko Kiuru.
Ennen tätä arviota olin kuullut vain pari biisiä, jotka lupailivat jo suhteellisen paljon, ja siksi onkin mielenkiintoista kuulla, ulottuuko maistuva musiikillinen anti myös singlebiisien ulkopuolelle.
Kaikki tietää sen Thunder biisin jossa on läpi kestonsa kulkeva legendaarinen tilulilu, mutta ei siitä sen enempää.
Boycott yhtyeen albumin avaavan raidan nimi on myös Thunder, mutta siihen sitten yhtäläisyydet loppuvatkin tuon AC/DC yhtyeen kappaleen kanssa, ellei kiinnitetä huomiota kertosäkeessä korkealta kajahtaviin taustalauluihin jotka voisivat olla Johnsonin laulamia.
Thunder on klassista rokkia, joka tuo varmasti mielleyhtymiä suuntaan ja toiseen, mutta mielestäni vertailu siihen ja siihen yhtyeeseen on lähinnä tapa kalastella kuulijoita muiden bändien varjolla.
Jokainen artisti ja bändi haluaa kuitenkin kuulostaa omalta persoonalliselta itseltään, vaikka ne rakkaat idolit siellä olisivatkin vaikuttaneet musiikillisten visioiden syntyyn.
Thunder on pätevä alku, joka tuo ison stadionkeikan tunnelman kotisohvalle.
Se ei liioittele vaan kumartaa perinteisen rokin suuntaan kaikkine maistuvine kliseineen, ja eikä siinä, näinhän se kuuluu tehdä!!
Vähän lisää vielä vaaran tuntua kehiin niin ollaan ihan klassikkomeiningeissä, nyt toteutus jää hieman pehmeäksi kovasta yrityksestä huolimatta.
Toisena esittäytyvä Partners in Crime jatkaa Thunderin tasoittamalla tiellä, ollen aavistuksen rivakampi ralli. Biisi on nimensä mukaisesti aloitusraidan rikostoveri, sisältäen jälleen rokkikukkoilevaa äijälaulua kertosäkeessä. Kitarasoolon kohdilla maistuu Iron Maiden, eikä se ole koskaan huono juttu. Kauttaaltaan biisi on toimiva kokonaisuus, joka jää jauhamaan daijuni syövereihin.
Kolmantena iskee kehiin Still I Rise joka on kaikilla osa-alueillaan juuri sitä mitä musiikki parhaimmillaan on. Tästä biisistä tehtiin myös tuo johdannossa mainitsemani musiikkivideo.
Jo kuvauksissa liikutuin kappaleen yleistunnelmasta ja totesin että biisi on äärettömän koskettava, vaikka kyseessä ei edes varsinaisesti ole mikään balladi.
Kappaleessa on elämän makua ja se muistuttaa siitä miten vaikeuksien takaa pitäisi yrittää nähdä myös se parempi huominen. Samalla se myös muistuttaa mahdollisuudesta muutokseen ja uuteen alkuun. Joten mikäpä sen parempi kappale käynnistämään yhtyeen uusi aikakausi. Biisi on myös albumikokonaisuuden yksi helmistä, jonka soisi saavan enemmän huomiota.
Seuraavaksi kuullaan Spirit of Liberty, joka painaa taas kaasupoljinta äskeisen tunnelmoinnin jälkeen ja puhaltaa lisää toivoa näiden synkkien ja vihamielisten aikojen keskellä. Kappale antaa väkisinkin positiivista energiaa ja nousee samalla myös tämän albumin parhaimpien kappaleiden kärkikahinoihin.
Sitten onkin vuorossa yllättävänkin romanttista vuoropuhelua yhdessä Ina Forsmanin kanssa kappaleessa Bittersweet. Ollaan vähän siellä Tina Turnerin ja Eros Ramazzottin hittidueton suunnalla, joskaan ei yhtä dramaattisin vivahtein. Biisi on vähän siinä ja siinä, että sopiiko se tälle albumille. Yksittäisenä kokonaisuudesta erotettuna kappaleena se toimii varmasti vallan mainiosti, mutta nyt jää väkisinkin tuon abumin vahvan alun jälkeen fiilis, että tässä tuli liikaa saippuaa silmiin.
Levy jatkuu edelleen rauhallisissa tunnelmissa, mutta Fire In The Heart on jo selkeästi taas suunta ylöspäin äskeisen kompuroinnin jälkeen.
Rauhallisilla vesillä jatketaan edelleen ja Rakkauden miinakentälle päästään kappaleessa Love is a minefield. Jokseenkin The Eaglesin balladeja mieleen tuova kappale onnistuu koskettamaan ja saa tämän kuulijan pohtimaan enemmänkin rakkauden monimuotoisuutta kaikkine myötä ja vastamäkineen. Se konkretisoi omat parisuhde kokemukset ja nousee yhdeksi levyn parhaimmista kappaleista. Ja kun Läntinen revittää Steven Tylermaisiin rääkäisyihin asti, on tämä rakkauden kuvaelma ostettava!!
Juuri kun olen vaipunut haikeuden kehtoon tunnelmoimaan, on aika jälleen käynnistää moottorit.
Hour Of The Wolf iskee naamaan isolla kädellä ja tuottaa mielihyvää vahvasti rokkaavalla meiningillä ja maistuvalla pianomarinadilla.
Seuraavana kuultava Perfect Night on kivasti groovaava kappale joka vie kuulijansa ikimuistoisen illan muisteloihin. Bailaavan kaupungin sykkeeseen.
Albumi jatkaa vahvasti hyväksi havaitulla reseptillä loppuaan kohden, American songin, Siroccon ja No One, Baben siivittämänä.
Levyn jälkeen olo on hyväntuulinen ja toiveikas.
Boycott osoittaa että rehellinen rockmusiikki elää ja voi hyvin.
Itse kaipasin välillä vähän enemmän särmää ja sitä soundillisesti raskaampaa otetta, mutta näille puutteille ja parille kompuroivalle, minun korvaani albumille sopimattomille kappaleille antaa anteeksi, sillä levy jättää kuitenkin kokonaisvaltaisen mielihyvän tunteen.
Se on lähes alusta loppuun vaivatonta kuunneltavaa, joka sisältää parhaimmillaan todella syvälle iskeviä biisejä, ja on kuten yhtyeensä kapteenikin, vilpitön omannäköinen itsensä.
Läntisen käheä ja karismaattinen ääni antaa musiikille tunnistettavuuden ja elämänkokemuksen sävyn, jota hienosti tukevat taitavat nuoremman sukupolven ääntä esille tuovat muusikot.
Boycott ei ole vain Tommi Läntinen, vaan se on oikea bändi jota tulee arvostaa sellaisenaan kuin se nyt esittäytyy. Eikä sillä ole mitään hävettävää, eikä toisaalta hävittävääkään, sillä musiikki kuuluu tarjoilla juuri sellaisena kuin se omasta mielestä parhaalta tuntuu
Kiitos tästä rehellisen konstailemattomasta musiikkielämyksestä.
Uskon että myös edesmennyt Ari"Hombre"Lampinen kuuntelee tätä hymyillen taivaan jukeboxista.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti